Päivä jona maailma pysähtyi (2008)

Ohjaus: Scott Derrickson

★☆☆☆☆

Käsikirjoituspulaa potevassa Hollywoodissa on valmistettu viime aikoina päivityksiä myös muutamista kylmän sodan vuosien pelkotiloja heijastelevista varoituselokuvista ymmärtämättä, ettei pelkkä sisällön sorvaus nykyaikaisia uhkia vastaavaksi takaa modernisoinnissa onnistumista.

Esimerkiksi Robert Wisen maailmanloppua ennakoivan tieteiselokuvan Päivä jona maailma pysähtyi (1951) kauhu perustuu elimellisesti paitsi kyseisen aikakauden paranoiaan myös senaikaiseen estetiikkaan.

Hämärissä oloissa puoli vuosisataa sitten, jolloin iso osa väestöstä eli vielä radion ja sanomalehtien varassa, oli paljon helpompaa herättää huolta autenttisuutta tavoittelevalla mustavalkokuvalla ja lentävillä lautasilla kuin on nyt onnistua vastaavassa tempussa värikuvalla ja digitaalisilla valemaisemilla.

Fantasiaa on vaikea saada toimimaan, koska tietoa tursuavassa verkoittuneessa maailmassamme kukaan täysipäinen ihminen ei enää usko taivaalta voivan tupsahtaa tiedemiesten ällistykseksi kaukaisten planeettojen asukkeja.

Scott Derricksonin samanniminen teos (2008) koittaa poistaa ongelman välttelemällä loogisia selityksiä ja vereviä luonnehdintoja, mutta moderni teknologia sekä vakavailmeiset fyysikot ja biologit pakottavat elokuvaa jatkuvasti realistisiin kehyksiin. Katsoja ei näin pääse sisään halvannuttavaksi tarkoitettuun kuvitelmaan, koska roolihenkilöt eivät voi itsekään uskoa todistamiinsa tapahtumiin.

Näennäisen ekopoliittisessa elokuvassa heristellään sormea hävittämis-vimmaiselle ihmiselle, joka luonnon hyvinvoinnista välittämättä haalii välitöntä hyvää itselleen. Ennen kuin muukalaisten on pantava täytäntöön eliökunnan alkuruutuun palauttava pyyhkäisy maapallon pelastamiseksi heidän sanansaattajansa haluaa tarjota ihmisille vielä viimeisen mahdollisuuden muutokseen. Hänen tultuaan torjutuksi sotaisan ihmiskunnan kohtalo jää spielbergiläisittäin yksinhuoltajaäidin ja tämän ottopojan harteille.

Vailla alkeellisintakaan johdonmukaisuutta tai jännitystä kuvatussa elokuvassa tosiasiallinen katastrofi ei synnytä alkuunkaan sellaista hysteeristä paniikkia kaupungin kaduilla kuin voisi olettaa, joten haukottelevan katsojan huomio kiinnittyy pökkelömäiseen Keanu Reevesiin, joka istuu kerrankin rooliinsa konemaisena, ihmisen käytöstä tönkösti jäljittelevänä ulkoavaruuden organismina.

Teos tuottaa pettymyksen myös suoraviivaista toimintaa kaipaaville katselijoille, jotka mieluusti pikakelaisivat muovisten henkilöhahmojen vaivaannuttavat tunteilut ja keskittyisivät vähälle jäävään rytinään.