Punch-Drunk Love (2002)

Ohjaus: Paul Thomas Anderson

★★★☆☆ 

Kaavamaisuuteen syyllistyvissä nykyelokuvissa näkee harvoin kertomisen riemua tai elämän oikullisten sattumien johdattelemia tarinoita. Yhdysvaltalaisen Paul Thomas Andersonin teokset ovat nimenomaan kerronnaltaan vavahduttavia elokuvia, vaikka ne sisällöltäänkin kohoavat vahvoiksi aikakauden sielunmessuiksi.

Andersonin elokuvien maailmassa kaikki on mahdollista, vaikkapa sammakoiden sataminen taivaalta raamatullisena vertauskuvana, mutta silti ne muistuttavat viisaasti, että pysyvät muutokset lähtevät aina kunkin omasta sydämestä. Täten ne ovat ulkoisesta hurjuudestaan ja hulluttelustaan huolimatta humaaneja, jokaisen ihmisen arvoon tiukasti uskovia tilintekoja.

Lahjakkuutensa todistanutta Andersonia voi arvostaa myös siitä, etä hän uskaltaa luottaa intuitioonsa ja tarttua projekteihin, joiden taiteellisesta tai kaupallisesta onnistumisesta ei ole mitään takeita. Sellainen on Punch-Drunk Love (2002), jonka pääroolissa esiintyy älyllisesti rappiollisissa huonon käytöksen komedioissa rietastellut Adam Sandler.

Lajityyppi liikkeessä

Ydintarinaltaan teos ei eroa romanttisten komedioiden juonirakenteista. Varasto-rakennuksessa omaa karhunpumppuyritystään pyörittävä mies on suuren sisarusparvensa pompottama aikamiespoika, jolle suvun innokkaat jäsenet etsivät sopivaa seurustelukumppania. Vetäytyneeltä, vaivoin kontrollissa pysyvältä hermokimpulta ei suhteen aloittaminen kuitenkaan onnistu vaivatta ja ongelmia hän hankkii soitettuaan seksipalveluja tarjoavaan yritykseen, joka haluaa vain huijata rahat noloon tilanteeseen joutuvilta asiakkailtaan.

Yksi-ilmeisesti roolihenkilönsä pukeva, Kippari-Kallesta tunnusmusiikkinsa poimiva sarjakuvamainen elokuva muistuttaa yksinkertaisten hahmojensa välityksellä pakkopaidoista irtaantumisen tärkeydestä. Kerronnassaan Anderson tukeutuu paljolti strippien kaltaisiin visuaalisiin tiivistyksiin, luovaan kameran liikuttamiseen, kuvakompositioiden huolelliseen suunnitteluun ja tarkasti jäsenneltyyn rakenteeseen. Punch-Drunk Love on osuva esimerkki siitä, ettei minkään lajityypin tarvitse olla kaavoihinsa kangistunutta museotavaraa, vaan niiden pitääkin olla jatkuvasti liikkeessä elinvoimansa säilyttääkseen.

Vain ripaus rohkeutta

Boogie Nightsin (1997) ja Magnolian (1999) tavoin Punch-Drunk Love kuvaa nurinkurisia ihmisiä mielettömän kulutushysterian kierteessä. Seksikauppa ja vanukaspurkeista saatavien kuponkien haaliminen sen ilmentyminä ovat ajamassa leikkiin ryhtyneet kirjaimellisesti järjiltään. Purppuranpunainen ratkaisu elämän henkiseen tyhjyyteen on kulunut, mutta elokuva piirtää rakkauden voimasta niin vilpittömän ja aidosti vaikutusvaltaansa uskovan mahdin, että kyynikkokin herkistyy Andersonin näkemyksestä.

Teoksen keskeinen voima syntyy suunnittelemattomilta vaikuttavista, täysin odottamattomista yhteensattumuksista, jotka heittävät riepuina lentoon paiskautuvia henkilöhahmoja kiperistä tilanteista toiseen. Tarvitaan vain ripaus rohkeutta ja päättäväisyyttä tavoitella onnensa avaimia ja kenen tahansa kurssi voi kääntyä. Näin kaunista ajatusta eivät pilaa edes Sandlerin psykoottiset purkaukset pääroolissa, sillä niillä osoitetaan meidän kaikkien toisinaan räjähtävän ympäristön ahdistavista vaatimuksista.