Ohjaus: Stephen Frears
★★☆☆☆
Englantilaisten suhde hallitusmuotoonsa monarkiaan on lievästi ilmaistuna ongelmallinen ja tämä ilmenee myös Stephen Frearsin uudessa elokuvassa.
Yhtäältä järjestelmän arvovaltaa heikentää keltaisen lehdistön uutterasti penkoma kuninkaallisten skandaalinkäryinen yksityiselämä, toisaalta etikettiinsä ripustautuvat muutosvastarinnan edustajat järsivät omaan puutaan kieltäytyessään avaamasta silmiään uudenlaiselle maailmalle.
Tässä todellisuudessa kuningasperheeltä odotetaan hillityn julkisivun ja arvokkuudeksi naamioidun tunteettomuuden sijasta inhimillisiä kasvoja etenkin kansaa koettelevien murhenäytelmien edessä.
Walesin prinsessa Diana Spencerin menehtyminen toukokuussa 1997 kosketti koko maailmaa miltei ennenkuulumattomalla tavalla. Myös täällä Suomessa ihmiset pysähtyivät televisioidensa ja radioidensa äärelle katsomaan ja kuuntelemaan Iso-Britanniaa ravistelleen onnettomuuden surutyötä, jolla oli lopulta poliittinenkin vaikutus kuningaskunnan hallitsemiskulttuuriin. Tätä ajatusta elokuva haluaa myös suurennella vihjaamalla siniverisen systeemin käyneen lähellä kuilua.
Kansan rakastama prinsessa herätti kaksijakoisella persoonallaan äärimmäisiä tunteita, mutta vuosisataisen järjestelmän kaatuminen edellyttää toki yhden ihmisen poismenoa laajempiakin, laadultaan yhteiskunnallisia virtauksia.
Sankaripoliitikko Tony Blair
Filmin primitiivisiin tunnereaktioihin vetoavat painotukset ovat asiasisällöltään erikoinen sekoitus liberaalia ja konservatiivista populismia, jolla on helppo huijata hyväuskoisia. Sympatiapisteiden keruu ei vielä sinänsä koidu The Queenin (2006) turmioksi, mutta ivaksi kätkettyä hännystelyä on jo paljon vaikeampi hyväksyä.
Tämän elokuvan ykkössankariksi nostetaan maan pääministeriksi juuri ennen tragediaa valittu työläispoliitikko Tony Blair, jonka näkökulmasta tapahtumat suurimmaksi osaksi jäsennellään. Teoksen pääroistoiksi eivät sen sijaan päädy roskalehdistön murheenkryynit kuten tuoreeltaan tehtiin, vaan sydämettömän kuningasperheen kieroutuneet jäsenet.
Tältä osin eräänlaiseksi dokusatiiriksi muotoiltu elokuva suorastaan vääristelee pian vuosikymmenen takaisia tunnelmia. Teoksen ongelmana on nimittäin se, että pyrkiessään uutisnauhojen vakuuttamana kertaamaan Dianan kuoleman jälkeisten viikkojen todellisia käänteitä hallitusvastaavien painekattiloissa, se hylkää kuitenkin sisällössään muotonsa vaatiman todenperäisyyden velvoitteen.
Myös siksi koulupoikamaisen Blairin jämäköityminen hetkessä maan kohtalon ratkaisijaksi vaikuttaa valheelliselta jälkitulkinnalta. Pelkkä sankaruuskaan ei ole silti ohjaajan mukaan riittävästi, vaan Blairista muokataan vieläpä alaisiaan kuningatarta halventavista puheista ripittävä monarkisti.
Näköispatsaskarikatyyrejä
Yhteiskunnallisesti naiiveja käsityksiään jo maahanmuuttajien riistoa käsittelevässäDirty Pretty Thingsissä (2003) esitelleen Stephen Frearsin ohjaustyö panostaa näköispatsasmuotokuviin, jotka karikatyyrimäisinä hahmoina ohentavat elokuvaa ratkaisevasti. Esimerkiksi prinssi Charles on äitinsä helmoissa pyörivä aikamiestomppeli ja kuningataräiti myrkyllisiä sivalluksia laukova kyttyräselkä.
Hieman sävykkäämmän luonnehdinnan saa kuningattaren aviomies prinssi Phillip, joka vihaa syvästi opportunistiseksi eripuran kylväjäksi katsomaansa Dianaa. Hän katsoo velvollisuudekseen viedä äitinsä menettäneet pojat metsästämään vastoin kansan tahtoa.
Nimiroolin Helen Mirren työstää kiitollisimmassa osassa puoli vuosisataa hallinneesta kuningattaresta toki jäykän ja vanhoillisen eilisen maailman ihmisen, mutta varsinainen pahuus hänestä puuttuu. Tämä on elintärkeä pehmennys ohjaaja Frearsiltä, sillä päämääränä oleva nykyisen hallitusjärjestelmän ylistys ei luonnollisesti kestäisikään täysimittaista tyrmäystä korkeimmalla henkilötasolla.
Filmin vertauskuvallisissa avainkohtauksissa kuningatar ensin katsoo liikuttuneena lähistöllä seisovaa jylhää kaurista ja myöhemmin samaa eläinkappaletta verta valuneena, ”kaupallisten metsästäjien” ampumana.
Sentimentaalista kansankosiskelua
The Queen on salakavala elokuva, jossa on vain näennäistä kritiikkiä monarkian päivittämättömyydestä. Henkilöihin viety ilkeys kuvastaa Iso-Britanniassa yleistyneitä happamia asenteita, joilla on vain vähän tekemistä todellisen uudistumishalun kanssa.
Rankalta vaikuttavaa pilkkaa käytetään sumutuksena menehtyneen prinsessan, pääministerin ja lopulta kuningattarenkin sädekehän kiillottamiseen, jonka säihkeen sentimentaalinen kansankosiskelu viimeistelee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti