Pelimiehet (2003)

Ohjaus: Ridley Scott

★★☆☆☆

Roy on pakkoneurooseista kärsivä pikkuroisto, joka huijaa äkkirikastumisesta haaveilevia tolloja. Miekkosen mutkikas elämä vaatii kuitenkin veronsa. Hän on alansa Michael Jackson, auringonvaloa karsastava kummajainen, joka henkensä ja porvarillisen elämäntyylinsä pitimiksi keksii tempun jos toisenkin. Kun 14-vuotiaaksi varttunut tyttärensä ilmestyy kodin kuistille, hän alkaa jakaa tietämystään jälkipolvelleen.

Pelimiehet (2003) on tällä moraalisella dilemmalla vitsaileva komedia, jonka elokuvahistoriallisia juuria sopii hakea 1960-luvun komediallisista keikkafilmeistä (esimerkiksi Italian Job, 1969), jotka puolestaan ovat ironisia pastisseja 50-luvun kovaksikeitetyistä rikoselokuvista (Rififi, 1955).

Jutun juoni on siis siinä, etteivät roistot heikkouksistaan huolimatta ole pahoja ihmisiä vaan pikemminkin rakastettavia lurjuksia.

Englantilaisen Ridley Scottin myöhäistuotannosta saa helmiä paikantaa, vaikka teosten tekninen sujuvuus kieliikin moitteettomasta ammattitaidosta. Pelimiesten mainosmaisen säihkyvästä kuoresta pystyy nauttimaan, kunhan sulkee silmänsä teemojen ja muiden syvällisyyksien puutteelta.

Lopputulos ei missään tapauksessa kamppailekaan samassa sarjassa David Mametin oivallisten huijauselokuvien kanssa, vaan vertautuu tyyliltään lähinnä Steven Soderberghin kasinoryöstöön Ocean´s Eleven (2001) tai Frank Ozin Valtikkaan (2002).

Henkilökemiat tuppaavat vain jäämään valjuiksi näissä vauraudellaan vakuuttelevissa, jättipotteja jakavissa kilpailuyhteiskunnan kuvajaisissa.