Perhonen lasikuvussa (2007)

Ohjaus: Julian Schnabel

★★☆☆☆ 

Länsimainen kulttuuri pinnallistuu kovaa vauhtia myös siinä, ettei elokuvateattereissa näe enää juuri koskaan kuolemaa käsitteleviä ohjaustöitä. Toisin oli Bergmanin, Kurosawan ja Ozun vielä jakaessa viisauttaan.

Äkkiseltään on helppo syyttää nuoruutta ja terveyttä palvovaa ajan henkeämme, jossa mieluummin lämmitellään menestystarinoiden hehkussa kuin tähyillään kohti kaikkea elävää varjostavaa iltaruskoa. Kyynikot saattavat myös esittää, ettei humaaneja taiteilijoita yksinkertaisesti ole kuten joskus ennen.

Kaivautumalla hieman syvemmälle voi joku silti oivaltaa, että pohjimmiltaan kuoleman teeman väistely on seurausta omista peloistamme ja osin tiedostamattomastakin vallankäytöstä. Tunnustamalla elämän rajallisuuden yksilöt ja valtiojärjestelmät myöntäisivät oman olemassaolonsa tilapäisyyden.

Kansalaisten kuuliaisuuteen luottavissa demokratioissa päättäjillä ei ole tällaiseen liberaalisuuteen varaa, jos he mielivät säilyttää yhteiskuntarauhan rajojensa sisällä.

Siksi abortti ja eutanasia säilyvät tällä vuosituhannellakin suuria tunnekuohuja aiheuttavina, lakipykälien armoille jätettyinä eettisinä valintoja. Espanjalainen Alejandro Amenábar uskalsi silti muistuttaa yksilön oikeudesta päättää omasta kehostaan Ramon Sempedrosta kertovassa ohjaustyössään Meri sisälläni (2004).

Luulo ja tieto

Poikkeusyksilöitä kaikissa elokuvissaan tarkastellut Julian Schnabel välttelee vaikeiden kysymysten käsittelyä Cannesin elokuvajuhlilla palkitussa teoksessaan. Se kertoo muotilehti Ellen päätoimittajana työskennelleen Jean-Dominique Baubyn selviytymiskamppailusta kohtalokkaan onnettomuuden jälkeisinä kuukausina.

Halvauksen invalidisoiman Baubyn aivoja infarkti ei vaurioittanut millään tavalla, mutta ainoaksi kommunikoinnin välineeksi jäi hänen vasen silmänsä, jota räpyttämällä puhuminen jotenkin onnistui.

Baubyn kokemuksistaan kirjoittama teos, joka ilmestyi kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen vuonna 1997, on tähdellinen dokumentti ennen kaikkea siksi, että se avaa esteettömän reitin peruuttamattomasti vammautuneen ihmisen ajatuksiin. Luuleminen ei ole tietämistä, eikä empatia toisen nahkoihin menemistä, mutta Baubyn välityksellä pääsee melko lähelle.

Parhaassa jaksossa estetisoidaan hienosti, kuinka päähenkilö herkuttelee ruokapöydän antimilla ja suutelee intohimoisesti rakkaansa huulia vain mielikuvitukseensa turvautuen.

Mielen vahvuus hämmästyttää

Teoksen teemaksi kiteytyy ihmismielen hämmästyttävä sopeutumisen kyky. Menestyneelle ja menevälle yksilölle tragedia merkitsee muutosta, johon ”terveen järjen” logiikalla kenenkään ei luulisi mukautuvan. Silti Jean-Dominique Bauby nousee henkisesti vuoteeltaan, aloittaa uskotun avustajansa kanssa tuskallisen hitaan kirjoitustyön ja saa pitkän uurastamisen jälkeen valmiiksi teoksen, jota työstettiin kirjain kerrallaan.

Subjektiivista kerrontaa käyttävän Julian Schnabelin kamera toimii päähenkilön silminä ja hänen mietteitään valotetaan sisäisellä monologilla. Alun pitkässä jaksossa Bauby heräilee pitkästä unestaan, siristelee silmiään ja kokoaa ajatuksiaan kuvien pätkiessä hänen mukanaan ja henkilöjen tarkentuessa vähitellen hänen näkökentässään.

Ohjaajan valitseman metodin ymmärtää haluna välittää keskushahmon mielenliikkeet sellaisina kuin ne  hänen kirjassaan ovat. Ehdotonta totuudellisuutta tavoittelevassa, mutta myös edellyttävässä tyylissä on kuitenkin rajoitteensa.

Schnabel esimerkiksi varoo katsojien järkyttämistä hylkäämällä salamannopeasti päähenkilön itsetuhoiset ajatukset ja vetoamalla paikkaansa kuulumattomaan huumoriin. Tämän seurauksena Baubyn sopeutuminen uuteen arkeen käy liian helposti, aivan kuin hänen fyysisen todellisuutensa kaventuminen ja auttajien armoille pysyvästi jääminen eivät olisikaan elämää mullistava murhenäytelmä.

Tietoa välittävän näkökulman valinneelta teokselta odottaisi rehellisyyttä, vaikka se tekisikin pahaa.

Humanismi koskettaa

Perhonen lasikuvussa (2007) on heikkouksineenkin erittäin humaani elokuva. Se kaipaisi ehkä tuekseen hieman vahvempaa taustoitusta päähenkilöstään, etenkin kun se pyytää katsojan antautumista hänen asemaansa vailla tavanomaisia samaistumisen rajoja. Ongelmaksi osoittautuu myös päätös luopua alun jakamattomasta subjektiivisuudesta, aivan kuin ohjaaja ei sittenkään luottaisi metodiinsa.

Elämää syleilemällä ajatus kuolemasta voidaan karkoittaa meren kaukaiseen horisonttiin, mutta katsojan pääteltäväksi jää, kuinka lohdullisena sanomaa pitää.