Ohjaus: Oliver Hirschbiegel
★★☆☆☆
Toisen maailmansodan kauheuksista on valmistettu satoja elokuvia ja dokumentteja, joista useimpien keskiössä ovat taistelujen ulkoiset kärsimykset. Siksi itävaltalaisen Oliver Hirschbiegelin suurponnistusta lähestyy varovaisen uteliaasti, vaikka muistaakin ohjaajan väkivallalla mässäilyn suljetun yhteisön paniikkiteoksessa Das Experiment (2001).
Myös Perikadon (2004) tärkeimmät tapahtumat sijoittuvat ulkopuolisilta teljettyyn tilaan, mutta tällä kertaa valokeilassa ovat ihmismielen pimeimmät nurkkaukset.
On kuitenkin harmillista, että natsien kolmannen valtakunnan viimeisiiin päiviin sijoittuva teos lähestyy kohdehenkilöään Adolf Hitleriä hänen sihteerikökseen päätyvän nuoren naisen kautta.
Ratkaisu korostaa saksalaisesta nykytodellisuudesta hyväksyttävästi, kuinka suuren välimatkan päässä nuori sukupolvi ja tavallinen kansa todellisuudessa oli häiriintyneen johtajansa kuvitelmista. Valitettavasti Hitlerin persoonan kuvaus kärsii valitun näkökulman etäisyydestä antamatta silti vastapainoksi kokonaiskuvaa kaoottisesta ajasta.
Bunkkeriolosuhteet ja vihollisen läheisyys lietsovat tosiasioita tunnustamattoman demonisen yksilön kohti kyynisen katkeruuden sumentamaa täyttä hulluutta, jota mitkään vastaväitteet tai tyynnyttely-yritykset eivät kykene enää suitsimaan.
Valkokankaalla jähmeä epookki varmasti hyötyy televisiosta esityskanavana saadessaan atmosfäärinsä klaustrofobisemmaksi, lähemmäs Bruno Ganzinroolityönkin edellyttämää alkuräjähdystä enteilevää raivoa.
Vaappuvan valtakunnan kuolinkouristuksia käsittelevä aihe tiivistyy teemaksi äärimmäisestä itsekkyydestä, jossa petkuttajasta tulee oman valheensa vanki. Lopputuloksesta ei kuitenkaan välity rehellisen tilinteon tunnusmerkit, koska se sivuaa tuskin lainkaan saksalaisen yhteiskunnan laajempaa valmiutta maailmanvalloitukseen tai juutalaisten hävittämiseen.
Perikadon sisällön anniksi jääkin lopulta se kulunut hokema, jonka mukaan toteuttava porras vain seurasi sumeilemattomia johtajiaan.
Myös Perikadon (2004) tärkeimmät tapahtumat sijoittuvat ulkopuolisilta teljettyyn tilaan, mutta tällä kertaa valokeilassa ovat ihmismielen pimeimmät nurkkaukset.
On kuitenkin harmillista, että natsien kolmannen valtakunnan viimeisiiin päiviin sijoittuva teos lähestyy kohdehenkilöään Adolf Hitleriä hänen sihteerikökseen päätyvän nuoren naisen kautta.
Ratkaisu korostaa saksalaisesta nykytodellisuudesta hyväksyttävästi, kuinka suuren välimatkan päässä nuori sukupolvi ja tavallinen kansa todellisuudessa oli häiriintyneen johtajansa kuvitelmista. Valitettavasti Hitlerin persoonan kuvaus kärsii valitun näkökulman etäisyydestä antamatta silti vastapainoksi kokonaiskuvaa kaoottisesta ajasta.
Bunkkeriolosuhteet ja vihollisen läheisyys lietsovat tosiasioita tunnustamattoman demonisen yksilön kohti kyynisen katkeruuden sumentamaa täyttä hulluutta, jota mitkään vastaväitteet tai tyynnyttely-yritykset eivät kykene enää suitsimaan.
Valkokankaalla jähmeä epookki varmasti hyötyy televisiosta esityskanavana saadessaan atmosfäärinsä klaustrofobisemmaksi, lähemmäs Bruno Ganzinroolityönkin edellyttämää alkuräjähdystä enteilevää raivoa.
Vaappuvan valtakunnan kuolinkouristuksia käsittelevä aihe tiivistyy teemaksi äärimmäisestä itsekkyydestä, jossa petkuttajasta tulee oman valheensa vanki. Lopputuloksesta ei kuitenkaan välity rehellisen tilinteon tunnusmerkit, koska se sivuaa tuskin lainkaan saksalaisen yhteiskunnan laajempaa valmiutta maailmanvalloitukseen tai juutalaisten hävittämiseen.
Perikadon sisällön anniksi jääkin lopulta se kulunut hokema, jonka mukaan toteuttava porras vain seurasi sumeilemattomia johtajiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti