Ohjaus: Gavin O´Connor
★★☆☆☆
Poliisielokuvat toimivat eräänlaisina ilmapuntareina amerikkalaisessa yhteiskunnassa tapahtuvista asennemuutoksista paljastamalla ensimmäisenä liikahdukset punaisena vilkkuvissa mittareissaan.
Edelleen jatkuva rikollisuuden ammattimaistumisen kehitys ja otteiden kaikkinainen raaistuminen kentällä näkyvät harmaan sävyinä teoksissa, jotka ennen peilasivat mustavalkoisemman maailman selvärajaista järjestyksenvalvontaa. Nykyään virkavallan alttius pahan kosketukselle on mieluummin lähtökohta kuin villi kummitusjuttu.
Houkutus sulkea silmänsä tai ottaa seteli sieltä toinen täältä omiin taskuihinsa kasvaa sitä suuremmaksi mitä ahtaammalle vastuuta kantavat yksilöt puristuvat kovien odotusten ja kiristyvien työolojen ristipaineissa. Kertalipsauksesta saattaa tulla pitkä pulahdus ja väärän teon jatkamisesta sen ainoa oikeutus.
Tätä korruption kavalaa kierrettä on tarkasteltu mykkäelokuvan päivistä lähtien, mutta nykyisensuuruiset volyymit kielivät vankasta yhteydestä todellisuuteen. Useimpien aihetta käsittelevien teosten ongelmana vain on viihteen kapea uoma, johon ei tahdo millään mahtua johdonmukaisesti eteneviä ahneuden kuvauksia.
Viimeistään lopussa synnillisille on luettava rippisaarnat kuin Mooseksen suusta Siinain vuorelta kuuluneet kymmenen käskyä. Niiden jättämä maku on sitä kitkerämpi mitä todistetummin systeemi on laiminlyönyt valvontavelvollisuuttaan ja mahdollistanut väärinkäytökset omalla takapihallaan.
Los Angelesista New Yorkiin
Los Angelesin mätä virkavalta valikoituu tarkastelun kohteeksi esimerkiksi Ron Sheltonin elokuvassa Dark Blue (2002) ja Antoine Fuquan teoksessa Training Day(2001), joka on konkarin ja klopin päivästä huumehöyryisillä kaduilla kertova tiukka raportti ja yhä vieläkin vuosikymmenen realistisin yhdysvaltalainen poliisielokuva.
Pride and Glory (2008) yrittää siirtää vastaavanlaisen keinojen kaihtamattomuutta ja selkärangan suoruutta rikoksentorjunnassa vertailevan potretin itärannikolle, kalsean syyshyiseen New Yorkiin.
Neljä poliisia on menettänyt henkensä pieleen menneessä ratsiassa, mutta aluksi ikävä juttu kuitataan tutuin korulausein epäonnistuneena virkatehtävänä. Tapausta tutkimaan hälytetty, pitkään pöytälaatikkohommissa puurtanut poliisiperheen tahrautunut tutkija saa kuitenkin vainun surmien taustoista ja väijytyksen motiiveista. Kaduilla kuin kotonaan viihtyvä ovela velho punoo nopeasti johtolangat, jotka vievät yhä lähemmäksi sukulaismiesten sekä hänen kollegoidensa hämäriä touhuja.
Narciin (2002) kaikkensa antanut Joe Carnahan on laatinut Gavin O`Connorin ensimmäiseen vakavasti otettavaan ohjaukseen kollektiivisen syyllisyyden sitomista sinitakkisista kertovan rutiiniskenaarion, joka väittää systeemin suojelevan vain itseään.
Siksi teos ei ota osaa jännityselokuvien sarjaan, vaan paljastaa aikaisessa vaiheessa rikoksiin syyllistyneiden poliisien henkilöllisyyden asialla sen enempää spekuloimatta. Vereslihalle vietyjen luonnekuvien kautta yksityiset lojaliteetit ja yleiset moraaliset valinnat avautuvat puntaroitaviksi.
Arkirealistiselle asteikolle sävytetystä ilmaisusta tukea saavat karismaattiset näyttelijät Colin Farrellista Edward Nortoniin suostuvat vuorollaan pysymään nuhjuisiin asuntoihin ja syrjäkujille sijoittuvien tapahtumien keskiöstä. Sääli vain, että juuri heidän henkilöistään puristettavat ratkaisevat eettiset linjanvedot suoritetaan lihaksia pullistelemalla ja sormea heristelemällä, kuten missä tahansa toimintaelokuvassa.
Näkemykseen iskostuu samaa vikaa kuin on nähtävissä potenssissa esimerkiksi Training Dayn käsikirjoittajan David Ayerin esikoisohjauksessa Street Kings (2007). Harkintakykynsä helposti menettävillä hermokimpuilla ei luulisi olevan mitään asiaan mielen malttia vaativaan ammattiryhmään.
Loppua kohden otteitaan koventava, mutta otteensa menettävä elokuva huipentuu välienselvittelyyn, jossa ohjaaja ja käsikirjoittaja myöntävät ihailevansa liikaa Antoine Fuquan teoksen päättävää kahnausta.
Edelleen jatkuva rikollisuuden ammattimaistumisen kehitys ja otteiden kaikkinainen raaistuminen kentällä näkyvät harmaan sävyinä teoksissa, jotka ennen peilasivat mustavalkoisemman maailman selvärajaista järjestyksenvalvontaa. Nykyään virkavallan alttius pahan kosketukselle on mieluummin lähtökohta kuin villi kummitusjuttu.
Houkutus sulkea silmänsä tai ottaa seteli sieltä toinen täältä omiin taskuihinsa kasvaa sitä suuremmaksi mitä ahtaammalle vastuuta kantavat yksilöt puristuvat kovien odotusten ja kiristyvien työolojen ristipaineissa. Kertalipsauksesta saattaa tulla pitkä pulahdus ja väärän teon jatkamisesta sen ainoa oikeutus.
Tätä korruption kavalaa kierrettä on tarkasteltu mykkäelokuvan päivistä lähtien, mutta nykyisensuuruiset volyymit kielivät vankasta yhteydestä todellisuuteen. Useimpien aihetta käsittelevien teosten ongelmana vain on viihteen kapea uoma, johon ei tahdo millään mahtua johdonmukaisesti eteneviä ahneuden kuvauksia.
Viimeistään lopussa synnillisille on luettava rippisaarnat kuin Mooseksen suusta Siinain vuorelta kuuluneet kymmenen käskyä. Niiden jättämä maku on sitä kitkerämpi mitä todistetummin systeemi on laiminlyönyt valvontavelvollisuuttaan ja mahdollistanut väärinkäytökset omalla takapihallaan.
Los Angelesista New Yorkiin
Los Angelesin mätä virkavalta valikoituu tarkastelun kohteeksi esimerkiksi Ron Sheltonin elokuvassa Dark Blue (2002) ja Antoine Fuquan teoksessa Training Day(2001), joka on konkarin ja klopin päivästä huumehöyryisillä kaduilla kertova tiukka raportti ja yhä vieläkin vuosikymmenen realistisin yhdysvaltalainen poliisielokuva.
Pride and Glory (2008) yrittää siirtää vastaavanlaisen keinojen kaihtamattomuutta ja selkärangan suoruutta rikoksentorjunnassa vertailevan potretin itärannikolle, kalsean syyshyiseen New Yorkiin.
Neljä poliisia on menettänyt henkensä pieleen menneessä ratsiassa, mutta aluksi ikävä juttu kuitataan tutuin korulausein epäonnistuneena virkatehtävänä. Tapausta tutkimaan hälytetty, pitkään pöytälaatikkohommissa puurtanut poliisiperheen tahrautunut tutkija saa kuitenkin vainun surmien taustoista ja väijytyksen motiiveista. Kaduilla kuin kotonaan viihtyvä ovela velho punoo nopeasti johtolangat, jotka vievät yhä lähemmäksi sukulaismiesten sekä hänen kollegoidensa hämäriä touhuja.
Narciin (2002) kaikkensa antanut Joe Carnahan on laatinut Gavin O`Connorin ensimmäiseen vakavasti otettavaan ohjaukseen kollektiivisen syyllisyyden sitomista sinitakkisista kertovan rutiiniskenaarion, joka väittää systeemin suojelevan vain itseään.
Siksi teos ei ota osaa jännityselokuvien sarjaan, vaan paljastaa aikaisessa vaiheessa rikoksiin syyllistyneiden poliisien henkilöllisyyden asialla sen enempää spekuloimatta. Vereslihalle vietyjen luonnekuvien kautta yksityiset lojaliteetit ja yleiset moraaliset valinnat avautuvat puntaroitaviksi.
Arkirealistiselle asteikolle sävytetystä ilmaisusta tukea saavat karismaattiset näyttelijät Colin Farrellista Edward Nortoniin suostuvat vuorollaan pysymään nuhjuisiin asuntoihin ja syrjäkujille sijoittuvien tapahtumien keskiöstä. Sääli vain, että juuri heidän henkilöistään puristettavat ratkaisevat eettiset linjanvedot suoritetaan lihaksia pullistelemalla ja sormea heristelemällä, kuten missä tahansa toimintaelokuvassa.
Näkemykseen iskostuu samaa vikaa kuin on nähtävissä potenssissa esimerkiksi Training Dayn käsikirjoittajan David Ayerin esikoisohjauksessa Street Kings (2007). Harkintakykynsä helposti menettävillä hermokimpuilla ei luulisi olevan mitään asiaan mielen malttia vaativaan ammattiryhmään.
Loppua kohden otteitaan koventava, mutta otteensa menettävä elokuva huipentuu välienselvittelyyn, jossa ohjaaja ja käsikirjoittaja myöntävät ihailevansa liikaa Antoine Fuquan teoksen päättävää kahnausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti