Ohjaus: John Hillcoat
★★★★☆
Lännenelokuvien valmistus loppui 1960-luvun alussa, kun suora yhteys villin lännen viimeisiin aikoihin hävisi luonnollisen poistuman kautta. Sitä ennen amerikkalaisissa westerneissä ehdittiin punnita tarkoin oikeuden olemusta ja erityisesti sivistyksen ja erämaan vaikeaa yhteensovittamista.
Uudempia yritelmiä on ihan aiheestakin syytetty tuoreen näkökulman puutteesta, sillä vanhaksi käyneeltä lajityypiltä uskaltaa toki toivoa myös nykypäivän ihmistä puhuttelevaa perspektiiviä. Moderni Hollywood on silti tuottanut kaksi pätevää asenteiden tarkistusta, Clint Eastwoodin kyynisen moraalikuvauksen Armoton(1992) ja hämmentävästi esikoiselokuvanaan Kevin Costner viipyilevän ja valkoista imperialismia kritisoivan tapainkuvauksen Tanssii susien kanssa (1990), josta tuli myös aikansa huomattava kassamenestys.
Nyt valkokankaille saapuu Armottoman, Peckinpahin Hurjan joukon (1969) ja australialaiselle elokuvalle ominaisen kehittymättömän autiomaan mentaliteetin rujosti yhdistävä The Propostion (2005), jonka käsikirjoituksesta vastaa synkkänä laulajana tunnettu Nick Cave. Caven ja ohjaaja John Hillcoatin edellinen yhteistyö oli hurjistunut vankilafilmi Ghosts of the Civil Dead (1988), johon Cave teki tuolloinkin sekä käsikirjoituksen että musiikin. Laulaja myös näytteli teoksen pääosan.
Maisemaan kietoutuva hulluus
Australialaisen elokuvan yhteydessä puhutaan usein käsitteestä ”bush”, jolla viitataan paitsi pensaikkojen sävyttämään loputtomaan hiekka-autiomaahan, myös maisemaan kietoutuvaan hulluuden, pahuuden ja kontrolloimattoman aistillisuuden elementtiin. Horisonttiin piirtyvä näkymä kiehtoo silmää, mutta toimii samalla ennakoimatonta tuskaa tuottavana uhkana oli sen tosiasiallisena lähteenä sitten eläinkunta kuten Fred Schepisin elokuvassa Huuto pimeydestä (1988), luonnossa piilevät mystiset voimat Peter Weirin mestariteoksessa Huviretki hirttopaikalle(1975) tai ihmisessä asuva julma peto niin kuin The Propositionissa.
Näistä lähtökohdista elokuva käynnistyy Caven tuutulaulua muistuttavalla balladilla, joka leikkautuu kuristavaan murhajaksoon, jossa maalaisperheen raiskannut ja tappanut roistojoukko on tulituksessa maahan sivistystä tuomaan tulleen englantilaiskapteenin kanssa. Veljeskatraan kahden jäsenen jäätyä kiinni kapteeni esittää keskimmäiselle syntisäkille nimekkeen mukaisen ehdotuksen: ” Pikkuveljesi henki säästyy, jos etsit vanhemman veljesi Arthur Burnsin ja tapat hänet.”
”Olemmeko me ihmisvihaajia?”
Yhdysvaltalaisen, fordlaisen westernin kaunomaalailevaa ilmaisua on tästä julmuuden röyhtäisystä turha etsiä. Eloonjäämiskamppailun molemmat osapuolet, paatuneet paholaiset ja keinoja kaihtamaton virkavalta, ovat toisilleen irvistäviä peilikuvia, joiden silmittömästä silpomisesta ovat moraali, laki ja järjestys saavuttamattoman kaukana. Hillcoat peittää kuvastonsa maanpäällisen helvetin sävyillä, väreilevällä oranssipunalla, paahteen ja kiihkon kellertävyydellä ja sysimustalla tummuudella.
Kun tunnottoman murhaajaperheen vähä-älyinen kumppani kysyy suurimmalta hirviöltä, olemmeko me ihmisvihaajia, vastaa kylmä tappaja kuvaavin sanoin: ”Luojan tähden, emme! Me olemme perhe.”
Kyse on darwinistisesta säilymiskamppailusta, viimeiselleen viritetystä fysiikan ja hengen rappioraatelusta, josta voittajina selviytyvät sisältä tyhjimmät lahtaajat.
Maa on luotu verellä ja voimalla
1880-luvun Australiaan sijoittuvan The Propositionin hyytävä näkemys sivilisaation leviämisestä huuhtoo kaunistelevat legendat tieltään pukien kehityksen etenemisen raivoavan ruton rääsyihin.
Painajaismaisen piinan vereen ja voimaan hukkuvat sekä portinvartijoiksi asettuvat jääräpäät että sattuman soittoon vastaavat sivulliset.
Antiwesternin puistuttava mielettömyys
Peittelemättömästä raakuudestaan huolimatta väkivaltaisessa elokuvassa ei ole ainuttakaan herkuttelevaa kohtausta, vaan pelkästään puistuttavaa mielettömyyttä. John Hillcoatin ihanteeton tyyli jalostaa Peckinpahin itsetarkoituksellisesta raivokkuudesta linjansa säilyttävän hallusinaation, joka ihmiskunnan harmiksi on totisinta totta.
Menestyksekkään kamppailun traagisuus muokkaa elokuvan päätöksestä täystyrmäyksen, kun raadellut henkilöt romahtavat tantereelle.
Vaikka misantropiaa sairastavat eläimet tuijottavat auringonlaskuun, elokuvasta uupuu vapauden romantiikka. Silmien eteen piirtyy vain antiwesternin raakalaismaista rumuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti