maanantai 17. helmikuuta 2014

Rachel Getting Married (2008)

Ohjaus: Jonathan Demme
★★★★☆ 
On ja ei ole yllätys, että loppuvuoden hienoimmasta ohjaustyöstä vastaa laajalti arvostettu amerikkalaisohjaaja Jonathan Demme. En pidä häntä minään ainutlaatuisen lahjakkaana elokuvantekijänä, vaan fiktioissaan pitkälti tasokkaiden käsikirjoitusten varassa olevana, joskin psykologisille nyansseille herkkävaistoisena ammattimiehenä. Tästä syystä hänen uraansa sävyttävät heikkojen ohjausten kaudet, joita muutamat huipputyöt sitten katkovat.
Kriittisesti tarkasteltuna Demmen maineikkain teos Uhrilampaat (1991) edustaa samaa muiden kylvämän sadon korjuuta kuin kehuja kerännyt, mutta ylimalkaiseksi kummitteluksi jäänyt Mantsurian kandidaatti (2004), jonka alkuperäinen versio onJohn Frankenheimerin ohjaama klassikko vuodelta 1962. Hannibal Lecteristä kertovan trillerin taustalla kummittelee puolestaan Michael Mannin vähälle huomiolle alkujaan jäänyt Psykopaatin jäljillä (1986), joka on ensimmäinen Thomas Harrisinsarjamurhaajahahmosta valmistettu filmatisointi.
Demmen uusin teos on sukujuhliin kokoontuvan repaleisen perheen aiheeltaan niinikään sen verran kulunutta kauraa, ettei se ainakaan kenenkään odotuksissa voi siintää mahdottoman korkealla.
Rachel Getting Married (2008) näyttää kuitenkin syntyneen onnellisten tähtien alla. Sen vahvan skenaarion on laatinut Sidney Lumetin nelikymppinen tytär Jenny Lumet ensimmäisenä elokuvakäsikirjoituksenaan ja haastavaan pääosaan saatiin nuoren amerikkalaisnäyttelijäkunnan kiinnostavimpiin tulkitsijoihin lukeutuva Anne Hathaway.
Hän on sisarensa Rachelin häihin suoraan vieroitushoidosta matkaava ongelmatapaus Kym, jonka vaikeasta päihderiippuvuudesta ovat kärsineet perheen kaikki jäsenet. Kahden suvun kohdatessa ensimmäistä kertaa seremoniaa edeltävänä päivänä onnellinen perhetapahtumakin on vaarassa jäädä neuroottisen tyttären ja häntä jännittävien sukulaisten varomattomien purkausten varjoon.
Menneisyyden arpia parantelevan perheen tarinaltaan elokuvaa voi verrata äskettäin ilmestyneeseen ranskalaisteokseen Eräs joulutarina (2008) ja syksyllä ensi-iltaan tulleeseen amerikkalaisfilmiin Tulikärpäsiä puutarhassa (2008), mutta rehelliseltä sisällöltään ja luonnekuviltaan Demmen ohjaus on toista laatuluokkaa. Sen joka ainoassa henkilöhahmossa maistuu aito elämä iloineen ja pettymyksineen, ja tästä lähteestä sen syvä koskettavuuskin kumpuaa.
Ohjaajan ansiota elokuvassa on sen taiten tehty rytmittäminen. Vaikka teoksessa on tavanomainen määrä leikkauksia, siitä puuttuvat lähes kokonaan kohtauksia yleensä jakavat väli- tai siirtymäkuvat, mikä saa kokonaisuuden näyttämään ja tuntumaan siltä kuin se olisi yhtä jatkuvakestoista kohtausta alusta loppuun.
Katsojalta tyyli vaatii keskittymiskykyä, mutta korostan, ettei elokuvaa ole tästä syystä raskasta katsoa. Parasta ja olennaista ratkaisussa on se, että näin perhe sulkeutuu myös visuaalisella tasolla piiriinsä eivätkä henkilöjen välttämättömät hetkittäiset poistumiset siitä pääse latistamaan hetkeksikään tunnelmaa. Puheliaan elokuvan intensiteetti säilyy ihailtavan tiukkana.
Rachel Getting Married ei ole mikään suuri teemaelokuva, vaikka siinä pohditaankin sangen syvällisesti, kuinka eri tavoin menetykset muokkaavat ihmisiä ja kuinka vaikea niistä on palautua entiselleen. Tätä lievää johtoajatuksen kiteytymättömyyttä se korvaa ihmeenomaisen tarkkanäköisillä tuokioilla epätäydellisten ihmisten oikeaan arkeen ja juhlaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti