Ohjaus: Paul Weiland
★☆☆☆☆
Tällä perjantaisin ilmestyvällä elokuvapalstalla on käsitelty harvoin niin sanottuja romanttisia komedioita siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole katsonut välttämättömäksi koetella lukijoiden kärsivällisyyttä tyhjänpäiväisistä sesonkituotteista kirjoittamalla. Uutispäivä Demarin ensi-iltoja kriittisesti arvioivat sivut ovat myös jatkossa omistettu niin tasokkaille teoksille kuin se vain levittäjien ansiosta on kunakin viikkona mahdollista.
Suomalaiset elokuvamarkkinat ovat ottanut tällä vuosituhannella monta askelta amerikkalaisen kuunkierron suuntaan, sillä aikaisemmin hiljaiset viikot ajoittuivat heinäkuulle. Yhdysvalloissa kesä on filmiyhtiöiden leipäpuun eli niin sanottujen blockbusters-tuotantojen, megaelokuvien, kulta-aikaa.
Kiihtyvän tiedonvälityksen seurauksena tämä on levinnyt myös täkäläiseksi toimintakulttuuriksi. Massayleisön miljoonatuotteet tulevat teattereihin lähes yhtäaikaisesti Euroopassa ja Amerikassa, joten teatterivuoden rauhallisin kausi on nykyisin toukokuussa pian Oscar-kuumeen tasaannuttua.
Niinpä tämän viikon ainoana ensi-iltana on tyytyminen tyylikkään romanttisen komedian irvikuvaan, jonka oikea osoite olisi elokuvavuokraamon tusinalaarissa. Joko se on hankittu Suomeen osana suurempaa kauppaa tai television tähdenlennonPatrick Dempseyn odotetaan houkuttelevan suositun sairaalasarjan ihailijat salien pimeyteen.
Vanhan vellin hämmennystä
Katsojien kannettavaksi Rakastunut bestman (2008) tarjoaa kärsimyksen tuskanhirsiä, vaikka se pakonomaisesti haluaakin yleisön mielen kevyeksi teennäisen irtonaisilla letkautuksillaan. Niistä laadukkaimmat liikkuvat jossakin löylynlyömän skottikilttikomiikan ja nolon slapstick-huumorin alasektoreilla, kehnoimmat jähmettyvät Disney-tyyliin sopimattomiksi, mutta amerikkalaisten joka paikkaan änkemiksi vyönalusvitseiksi.
Lähinnä televisiolle ohjannut englantilainen Paul Weiland jää sätkynukeksi Hollywood-tuottajien luotsaamassa rutiinikomediassa, jossa kukaan ei yritä tosissaan nousta löysän käsikirjoituksen yläpuolelle. Komedian virtaviivaisuudesta piittaamatta skenaario kuvitetaan mainosmaisissa turistimaisemissa, joita vasten yhden luonteenpiirteen inhottavat karikatyyrit poukkoilevat kuin huumorisarjojen sketseissä.
Vivahteille sokeana henkilöohjaajana Weilandin tyypittelyt ovat eriparisia, mauttomia ja laiskasti hahmoteltuja. Nämä ihmiset eivät olisi tekemisissä toistensa kanssa.
Kaaso onkin mies
Vaikka luonnonlakeja uhmaten valvoin koko esityksen ajan, en onnistunut löytämään elokuvasta yhtään rakastunutta bestmania, sen sijaan yhdelle miespuoliselle tunneköyhälle kaasolle tarinasta on varattu keikaroiva päärooli.
Jollakin tuntemattomalla alalla menestyvä, mutta ilmeisen toimeton Tom on varakas sinkku, joka poimii itseään mieluusti tarjoavien viehkojen kaupunkinaisten paletista uuden tytön jokaiseksi illaksi. Hänen parhaan ystävänsä Hannahin tehtävänä on kuunnella muikean Tomin selityksi, miksei hän vieläkään suostu polvistumaan avioliiton alttarille.
Vasta Hannahin pikainen päätös vaihtaa siviilisäätyä rotevan skotlantilaismiehen kanssa pakottaa itsekeskeisen hurmurin perimmäisten kysymysten äärelle.
Nuivia asenteita
Vuosikymmenen takaisen Julia Roberts -komedian Kuka sanoo tahdon (1997) asetelmat lainaava, mutta sukupuolten roolit kääntävä elokuva on varastamaansa teosta taantumuksellisempi, vaikka se päällisin puolin toistaa aiheen parhaan ystävänsä häihin valmistautuvasta salarakkaasta.
Elokuvan mukaan röyhkeä ja pöyhkeä nautiskelija luopuu lihallisen elämänmuotonsa moninaisuudesta sivuilleen vilkuilematta, tullakseen kesytetyksi tämän aikuistumista hartaasti odottaneen siveyden sipulin vierelle.
Nuivat käsityksensä miehen ja naisen osista romanttisissa lemmenleikeissä sekä muut porvarilliset latteutensa tekijät esittelevät televisiosarjojen tylsyydestä kopioidulla visuaalisella yksitoikkoisuudella.
Nolo sivurooli seksuaalisesti virkeänä vaarina laimeassa peruskomediassa jäi valitettavasti elokuvaohjaaja Sydney Pollackin viimeiseksi.
Suomalaiset elokuvamarkkinat ovat ottanut tällä vuosituhannella monta askelta amerikkalaisen kuunkierron suuntaan, sillä aikaisemmin hiljaiset viikot ajoittuivat heinäkuulle. Yhdysvalloissa kesä on filmiyhtiöiden leipäpuun eli niin sanottujen blockbusters-tuotantojen, megaelokuvien, kulta-aikaa.
Kiihtyvän tiedonvälityksen seurauksena tämä on levinnyt myös täkäläiseksi toimintakulttuuriksi. Massayleisön miljoonatuotteet tulevat teattereihin lähes yhtäaikaisesti Euroopassa ja Amerikassa, joten teatterivuoden rauhallisin kausi on nykyisin toukokuussa pian Oscar-kuumeen tasaannuttua.
Niinpä tämän viikon ainoana ensi-iltana on tyytyminen tyylikkään romanttisen komedian irvikuvaan, jonka oikea osoite olisi elokuvavuokraamon tusinalaarissa. Joko se on hankittu Suomeen osana suurempaa kauppaa tai television tähdenlennonPatrick Dempseyn odotetaan houkuttelevan suositun sairaalasarjan ihailijat salien pimeyteen.
Vanhan vellin hämmennystä
Katsojien kannettavaksi Rakastunut bestman (2008) tarjoaa kärsimyksen tuskanhirsiä, vaikka se pakonomaisesti haluaakin yleisön mielen kevyeksi teennäisen irtonaisilla letkautuksillaan. Niistä laadukkaimmat liikkuvat jossakin löylynlyömän skottikilttikomiikan ja nolon slapstick-huumorin alasektoreilla, kehnoimmat jähmettyvät Disney-tyyliin sopimattomiksi, mutta amerikkalaisten joka paikkaan änkemiksi vyönalusvitseiksi.
Lähinnä televisiolle ohjannut englantilainen Paul Weiland jää sätkynukeksi Hollywood-tuottajien luotsaamassa rutiinikomediassa, jossa kukaan ei yritä tosissaan nousta löysän käsikirjoituksen yläpuolelle. Komedian virtaviivaisuudesta piittaamatta skenaario kuvitetaan mainosmaisissa turistimaisemissa, joita vasten yhden luonteenpiirteen inhottavat karikatyyrit poukkoilevat kuin huumorisarjojen sketseissä.
Vivahteille sokeana henkilöohjaajana Weilandin tyypittelyt ovat eriparisia, mauttomia ja laiskasti hahmoteltuja. Nämä ihmiset eivät olisi tekemisissä toistensa kanssa.
Kaaso onkin mies
Vaikka luonnonlakeja uhmaten valvoin koko esityksen ajan, en onnistunut löytämään elokuvasta yhtään rakastunutta bestmania, sen sijaan yhdelle miespuoliselle tunneköyhälle kaasolle tarinasta on varattu keikaroiva päärooli.
Jollakin tuntemattomalla alalla menestyvä, mutta ilmeisen toimeton Tom on varakas sinkku, joka poimii itseään mieluusti tarjoavien viehkojen kaupunkinaisten paletista uuden tytön jokaiseksi illaksi. Hänen parhaan ystävänsä Hannahin tehtävänä on kuunnella muikean Tomin selityksi, miksei hän vieläkään suostu polvistumaan avioliiton alttarille.
Vasta Hannahin pikainen päätös vaihtaa siviilisäätyä rotevan skotlantilaismiehen kanssa pakottaa itsekeskeisen hurmurin perimmäisten kysymysten äärelle.
Nuivia asenteita
Vuosikymmenen takaisen Julia Roberts -komedian Kuka sanoo tahdon (1997) asetelmat lainaava, mutta sukupuolten roolit kääntävä elokuva on varastamaansa teosta taantumuksellisempi, vaikka se päällisin puolin toistaa aiheen parhaan ystävänsä häihin valmistautuvasta salarakkaasta.
Elokuvan mukaan röyhkeä ja pöyhkeä nautiskelija luopuu lihallisen elämänmuotonsa moninaisuudesta sivuilleen vilkuilematta, tullakseen kesytetyksi tämän aikuistumista hartaasti odottaneen siveyden sipulin vierelle.
Nuivat käsityksensä miehen ja naisen osista romanttisissa lemmenleikeissä sekä muut porvarilliset latteutensa tekijät esittelevät televisiosarjojen tylsyydestä kopioidulla visuaalisella yksitoikkoisuudella.
Nolo sivurooli seksuaalisesti virkeänä vaarina laimeassa peruskomediassa jäi valitettavasti elokuvaohjaaja Sydney Pollackin viimeiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti