Rekonstruointi (2003)

Ohjaus: Christoffer Boe

★★★☆☆

Myös elokuva on nautittavimmillaan yllättäessään yleisönsä. Tällä en tarkoita katsojan huiputtamista odottamattomilla juonen käänteillä, vaan hänen aistiensa syvällisempää koskettamista. Tällainen tunne syntyy Christoffer Boen debyyttiohjauksesta, jonka seitsemän ensimmäistä minuuttia ovat ihmeenkaltaisia.

Monologia epilogissa pitävä, ajatuksiaan kuin runollista proosaa lausuva kertojaääni kuvailee miehen ja naisen huumaavaa kohtaamista sekä ajan pysähtymistä näihin ainutlaatuisiin hetkiin. Rakeiset otokset vievät jonnekin arkikokemusta ylevämmälle tasolle, vaikka aihe on tavallistakin tavallisempi – oikullinen rakkaus. Ja kaikki on vain rakennelmaa, illuusiota, kuten teos kahdesti muistuttaa.

Rekonstruointi (2003) kertoo Alexista, jonka tyttöystävä on Simone. Metroasemalla nuorukaisen huomio kiinnittyy Aimeen, joka on kuin Simonen kaksoisolento. Aimee seurustelee häntä reilusti vanhemman Augustin kanssa, joka paljastuu teoksen kertojaksi. Uusi rakkaus muuttaa Alexin elämän, kirjaimellisesti.

Tapahtumat sijoittuvat fyysisesti Kööpenhaminaan, mutta tuntuma ei-kenenkään-maasta on silmämääräisiä puitteita hallitsevampi. Boe ihaileekin Tarkovskia.

Tunnelmallisia, miltei kafkamaisia kohtauksia sävyttää melankolian lisäksi uhka kadotuksesta, parhaiden pyrkimysten ja todellisten tunteiden valumisesta hiekkaan.
Eriskummallinen rakkaustarina vaatii henkilöiltään kanttia, aivan kuten se pyytää katsojalta oivalluskykyä sisäistää elokuvan haastava rakenne ja muoto.

Tyylitietoisesta palapelistä rakentuu kiehtova allegoria, mutta elokuvan kokeileva luonne ei kanna sen ohutta sisältöä aivan loppuun saakka. Esikoisohjauksena se on kuitenkin poikkeuksellisen jännittävä arvoitus, myös kauhukertomus ihmisen kauniista heikkouksista.