Ohjaus: Terry George
★★☆☆☆
Pelko vanhempiensa kuolemasta saattaa antaa nuorellekin ihmiselle etäisen tuntuman siitä, kuinka suureksi suru voi kasvaa tilanteessa, jossa oma lapsi menehtyy. Mitkään lohdun tai järjen sanat eivät korvaa korvaamatonta, mutta ammattiavun hankkiminen voi olla silti välttämätöntä etenkin ennakoimattoman onnettomuuden jälkihoidossa.
Tietääkseni tutkimuksissakin on osoitettu sukupuolten eroista käsitellä emotionaalisia lukkoja henkilökohtaisissa kriiseissä, mutta yksilölliset vaihtelut voivat olla vielä merkittävämpiä. Siksi suhtaudun varauksella viihteen taipumukseen pyhittää miesten tuska jollakin tavalla ylevämmäksi ja vaikeammin selvitettäväksi.
Vaikka Hannu-Pekka Björkmanin kasvot ovat varmasti piirtyneet monen katsojan mieleen elokuvasta Eläville ja kuolleille (2005), Kari Paljakan ohjaustyötä pääsee kehumaan vilpittömästi siitä, että se antaa tasapuolisesti tilaa myös Katja Kukkolan esittämälle perheenäidille, jota suru koskettaa aivan yhtä vakavasti.
Tässä konstailemattomassa kotimaisessa asiadraamassa ei ole lainkaan valheellisia kaupallisia koukkuja.
Onnettomuus suistaa perheenisät kuiluun
Asetelmaltaan ja sulkeutuneisuuden teemaltaan Reservation Road (2007) liikkuu vielä lähempänä Sean Pennin väkevää synninpäästöä Emily on poissa (1995) jaAlejandro González Iñárritun mestariteosta 21 grammaa (2003). Myös ne kertovat liikenneonnettomuuksissa menehtyneiden ihmisten läheisten putoamisesta yhä syvemmälle murheen kuiluun.
Pohjoisirlantilainen Terry George tavoittelee ohjauksessaan samankaltaista arkirealistista, mahtailua välttelevää sävyä kuin esikuvansa piirtäessään muotokuvia miehistä, joiden hartiat eivät tahdo kestää niille kasattua painoa. Yhteys etenkin Pennin elokuvaan käy keston aikana yhä selkeämmäksi, kun tapahtumien keskiöön nousee perheenisien kokema pohjaton tuska ja kostonhimo.
Rakenteeltaan, muodoltaan ja kliseisiltä roolihenkilöiltään Reservation Road on kuitenkin selkeästi valtavirran tuote, vaikka sitä työstetäänkin aivan tosissaan.
Amerikkalaista idylliä murtavan tragedian alkunuotit lyödään kahden perheen kotiinpaluumatkalla. Huoltoasemalle pysähtyvästä autosta nouseva poika menettää henkensä tarkkaavaisuutensa tilapäisesti kadottavan lakimiehen ajovirheeseen, mutta yliajoon havahduttuaan tunnistamattomana säilyvä juristi kaasuttaakin paikalta onnettomuudesta piittaamatta.
Kun kuolleen pojan isä lähtee hakemaan kipeästi kaipaamaansa oikeutta poliisin saamattomuuteen turhaantuneena ja ottaa yhteyttä yksityisen lakifirman edustajiin, miesten elämät risteävät taas pelottavalla tavalla.
Monen sattuman summa
Huonoa tuuriaan manaavat, kiekun kiehauttamaan kehään sidotut keski-ikäiset miehet ovat toistensa vastakappaleita, jotka kiehtovimmillaan antaisivat kaksi vaikeasti lokeroitavaa näkökulmaa jaettuun syyllisyyteen ja henkiseen umpimielisyyteen.
Menehtyneen pojan eksyminen maantien läheisyyteen pimeänä yönä ei ole perheenisän vika, vaan monen sattuman summa, kuten matkapuhelimellaan onnettomuuden aiheuttaneen kuljettajan varomattomuuskin. Sisällön venyttäminen suuntaan, jossa yhdestä tehdään täysin selkärangaton nilkki ja toisesta suruunsa hukkuva marttyyri, sotii jyrkästi teoksen hillittyä ilmaisukieltä vastaan.
Pudottamalla miesten elämässä olevat naiset ymmärtämättöminä sivuun ohjaaja tulee kasanneeksi suhteiltaan muodottoman rakennelman, jossa huomio keskittyy väärien asioiden vääriin puoliin. Avatessaan ongelmien kimppuaan pelkistettyyn lähiöarkeen sopimattomilla jännityselokuvan kaavamaisuuksilla teos lähestyy pohjakosketusta, jonka se vain vaivoin onnistuu välttämään.
Systeemin hylkäämät ihmiset
Jim Sheridanin väkevien teosten käsikirjoittajana kunnostautunut ja palkitun moraalisaarnan Hotelli Ruandan (2004) ohjannut Terry George jatkaa julistuksiaan, jotka kerjäävät sääliä systeemin hylkäämille ihmisille.
Vastaavia murhenäytelmiä omakohtaisesti todistamaan joutuneille hänen miehistä kristillisyyttä hohtava lohtunsa saattaa sisältää inhottavia sivujuonteita patriarkaalisen järjestelmän pysyvyydestä.
Amerikkalaiseen esikaupunkitodellisuuteen sijoittuva elokuva vaatii vastuuseen heräämistä surullisen tapahtuman kaikilta osapuolilta, mutta antaa ristiriitaisia vastauksia sen luonteesta.
Tietääkseni tutkimuksissakin on osoitettu sukupuolten eroista käsitellä emotionaalisia lukkoja henkilökohtaisissa kriiseissä, mutta yksilölliset vaihtelut voivat olla vielä merkittävämpiä. Siksi suhtaudun varauksella viihteen taipumukseen pyhittää miesten tuska jollakin tavalla ylevämmäksi ja vaikeammin selvitettäväksi.
Vaikka Hannu-Pekka Björkmanin kasvot ovat varmasti piirtyneet monen katsojan mieleen elokuvasta Eläville ja kuolleille (2005), Kari Paljakan ohjaustyötä pääsee kehumaan vilpittömästi siitä, että se antaa tasapuolisesti tilaa myös Katja Kukkolan esittämälle perheenäidille, jota suru koskettaa aivan yhtä vakavasti.
Tässä konstailemattomassa kotimaisessa asiadraamassa ei ole lainkaan valheellisia kaupallisia koukkuja.
Onnettomuus suistaa perheenisät kuiluun
Asetelmaltaan ja sulkeutuneisuuden teemaltaan Reservation Road (2007) liikkuu vielä lähempänä Sean Pennin väkevää synninpäästöä Emily on poissa (1995) jaAlejandro González Iñárritun mestariteosta 21 grammaa (2003). Myös ne kertovat liikenneonnettomuuksissa menehtyneiden ihmisten läheisten putoamisesta yhä syvemmälle murheen kuiluun.
Pohjoisirlantilainen Terry George tavoittelee ohjauksessaan samankaltaista arkirealistista, mahtailua välttelevää sävyä kuin esikuvansa piirtäessään muotokuvia miehistä, joiden hartiat eivät tahdo kestää niille kasattua painoa. Yhteys etenkin Pennin elokuvaan käy keston aikana yhä selkeämmäksi, kun tapahtumien keskiöön nousee perheenisien kokema pohjaton tuska ja kostonhimo.
Rakenteeltaan, muodoltaan ja kliseisiltä roolihenkilöiltään Reservation Road on kuitenkin selkeästi valtavirran tuote, vaikka sitä työstetäänkin aivan tosissaan.
Amerikkalaista idylliä murtavan tragedian alkunuotit lyödään kahden perheen kotiinpaluumatkalla. Huoltoasemalle pysähtyvästä autosta nouseva poika menettää henkensä tarkkaavaisuutensa tilapäisesti kadottavan lakimiehen ajovirheeseen, mutta yliajoon havahduttuaan tunnistamattomana säilyvä juristi kaasuttaakin paikalta onnettomuudesta piittaamatta.
Kun kuolleen pojan isä lähtee hakemaan kipeästi kaipaamaansa oikeutta poliisin saamattomuuteen turhaantuneena ja ottaa yhteyttä yksityisen lakifirman edustajiin, miesten elämät risteävät taas pelottavalla tavalla.
Monen sattuman summa
Huonoa tuuriaan manaavat, kiekun kiehauttamaan kehään sidotut keski-ikäiset miehet ovat toistensa vastakappaleita, jotka kiehtovimmillaan antaisivat kaksi vaikeasti lokeroitavaa näkökulmaa jaettuun syyllisyyteen ja henkiseen umpimielisyyteen.
Menehtyneen pojan eksyminen maantien läheisyyteen pimeänä yönä ei ole perheenisän vika, vaan monen sattuman summa, kuten matkapuhelimellaan onnettomuuden aiheuttaneen kuljettajan varomattomuuskin. Sisällön venyttäminen suuntaan, jossa yhdestä tehdään täysin selkärangaton nilkki ja toisesta suruunsa hukkuva marttyyri, sotii jyrkästi teoksen hillittyä ilmaisukieltä vastaan.
Pudottamalla miesten elämässä olevat naiset ymmärtämättöminä sivuun ohjaaja tulee kasanneeksi suhteiltaan muodottoman rakennelman, jossa huomio keskittyy väärien asioiden vääriin puoliin. Avatessaan ongelmien kimppuaan pelkistettyyn lähiöarkeen sopimattomilla jännityselokuvan kaavamaisuuksilla teos lähestyy pohjakosketusta, jonka se vain vaivoin onnistuu välttämään.
Systeemin hylkäämät ihmiset
Jim Sheridanin väkevien teosten käsikirjoittajana kunnostautunut ja palkitun moraalisaarnan Hotelli Ruandan (2004) ohjannut Terry George jatkaa julistuksiaan, jotka kerjäävät sääliä systeemin hylkäämille ihmisille.
Vastaavia murhenäytelmiä omakohtaisesti todistamaan joutuneille hänen miehistä kristillisyyttä hohtava lohtunsa saattaa sisältää inhottavia sivujuonteita patriarkaalisen järjestelmän pysyvyydestä.
Amerikkalaiseen esikaupunkitodellisuuteen sijoittuva elokuva vaatii vastuuseen heräämistä surullisen tapahtuman kaikilta osapuolilta, mutta antaa ristiriitaisia vastauksia sen luonteesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti