Ohjaus: Wes Anderson
★★★☆☆
Amerikkalaisten viehtymys kierrättää populaarikulttuurin vaalimia merkkituotteita näkyy erityisesti 1970-luvulla nuoruusvuosiaan viettäneiden elokuvantekijöiden tuotannoissa. Cameron Crowelle ja Wes Andersonille menneiden vuosikymmenten popmusiikki, valokuvataide ja muotisuuntaukset ovat yhtä olennaisia sisällön tuottajia kuin teosten hahmottama itsenäinen tematiikkakin.
Ohjaajista edellinen valmistaa kirpeän nostalgisia kasvutarinoita, kun taas jälkimmäinen luotaa nyrjähtäneiden älykköjen koomista sivullisuutta.
Anarkistisella kouluelokuvalla Rushmore (1998) huomiota herättänyttä Andersonia kiinnostaa ympäröivän todellisuuden suhde siinä toimivien henkilöjen käyttäytymismalleihin. Vinoon kasvatettujen, verryttelyasuihin ja hikinauhoihin pukeutuneiden hahmojen juro surullisuus on seurausta lähiömaiseman arvotyhjiöstä, johon löylytetyt silti henkitoreissaankin turvautuvat.
Royal Tenenbaums (2001) ei olisi lainkaan niin pätevä umpioituneen alakulon syväluotaus, ellei kliseistä postmodernia poptaidetta valmistava ohjaaja luottaisi visuaalisen tyylittelynsä osumatarkkuuteen. Tuhannesti nähdyissä ja koetuissa kuvasommitteluissa patsastelevat ihmiset ovat pinnallisuutta tukevien roolimalliensa vankeja, mistä ohjaaja poimii mustaan komediaansa vakavaa koomillisuutta.
Hullunkurisen perheen aikuisiksi kasvaneet, potentiaalinsa tukahduttaneet ja henkisesti järkkyneet lapset äimistyvät mustan miehen kanssa seurustelevan äidin tavoin, kun heidän läpeensä renttu isänsä palaa nöyränä heidän kotiovelleen. Luimun aviomiehen anteeksipyynnöt vaimoltaan herättävät enemmän epäilyä kuin sympatiaa.
Tahallisen liioittelevassa, totisen absurdeihin vääristymiin panostavassa satiirissa epätavallisen perheen pahoinvointi purkautuu todellisuudelle vieraalla tavalla, eivätkä romaanikirjallisuudesta poimitut muotoratkaisut paikkaa ongelmaa. Ilman näitä haksahduksia Wes Andersonin pyyteettömyyteen olisi helpompi uskoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti