Ohjaus: Carlos Reygadas
★★★★☆
Elokuvamaana vahvassa nousukiidossa oleva Meksiko on menettänyt ohjaajakykynsä (Alejandro Gonzàlez Iñàrritu, Alfonso Cuarón, Guillermo del Toro) lähes järjestelmällisesti Pohjois-Amerikkaan pian heidän läpimurtonsa jälkeen.
Carlos Reygadas on ainakin toistaiseksi poikkeus, jonka siirtyminen Hollywoodiin vaikuttaa hänen uuden ohjaustyönsä perusteella aikaisempaakin epätodennäköisemmältä. Hän lukeutuu marginaaliyleisön lemmikkeihin vaatien siltä malttia ja kärsivällisyyttä sekä toisinaan myös sietokykyä.
Helsingissä tänä vuonna vieraillut Reygadas on ohjannut kolme elokuvaa, joista tuorein Silent Light (2007) vertautuu esimerkiksi Andrei Tarkovskin ja unkarilaisen Béla Tarrin ilmaisutyyliin. Otokset kestävät minuutteja, repliikkejä on niukalti ja varsinaista juonta vain siteeksi.
Ohut, muttei missään nimessä pinnallinen tarina sijoittuu eristäytyneeseen mennoniittayhteisöön Meksikon maaseudulle. Hieman amishien tapaan elävällä uskonnollisella, saksansukuista plautdietschia puhuvalla yhteisöllä ei ole juurikaan siteitä ympäristöönsä, mikä tekee sen piirissä kehkeytyvästä rakkaustriangelista erityisen vaikean.
Avioliiton ulkopuolinen suhde, johon perheellinen mies on sortunut, ei ole nopeasti ohi menevää seksuaalista laatua, vaan syvää rakkautta, jonka saavuttamattomuus ja sitkeys jäytää miestä sekä nakertaa hänen hiljaiseen hyväksymiseen vetäytyneen vaimonsa sydäntä.
Luojan taivas kaareutuu toiveen ja velvollisuuden sekä uskon ja tiedon ristiriitaa surevien ihmisten ylle tarjoten heille hiljaista valoaan lohduksi ja tueksi. Äärimmäisen hidas kertomisen tapa heijastaa henkilöiden elämänrytmiä ja pakottaa paneutumaan heidän yksinäiseen kärsimykseensä, joka sairauden tavoin koettelee kantajiaan.
Aurinko nousee ja laskee elokuvan ääripisteinä, kuolema koskettaa ja tapahtuu ihme, jolla ohjaaja kysyy, olisiko mitään sittenkään voitu tehdä toisin?
Carlos Reygadas on ainakin toistaiseksi poikkeus, jonka siirtyminen Hollywoodiin vaikuttaa hänen uuden ohjaustyönsä perusteella aikaisempaakin epätodennäköisemmältä. Hän lukeutuu marginaaliyleisön lemmikkeihin vaatien siltä malttia ja kärsivällisyyttä sekä toisinaan myös sietokykyä.
Helsingissä tänä vuonna vieraillut Reygadas on ohjannut kolme elokuvaa, joista tuorein Silent Light (2007) vertautuu esimerkiksi Andrei Tarkovskin ja unkarilaisen Béla Tarrin ilmaisutyyliin. Otokset kestävät minuutteja, repliikkejä on niukalti ja varsinaista juonta vain siteeksi.
Ohut, muttei missään nimessä pinnallinen tarina sijoittuu eristäytyneeseen mennoniittayhteisöön Meksikon maaseudulle. Hieman amishien tapaan elävällä uskonnollisella, saksansukuista plautdietschia puhuvalla yhteisöllä ei ole juurikaan siteitä ympäristöönsä, mikä tekee sen piirissä kehkeytyvästä rakkaustriangelista erityisen vaikean.
Avioliiton ulkopuolinen suhde, johon perheellinen mies on sortunut, ei ole nopeasti ohi menevää seksuaalista laatua, vaan syvää rakkautta, jonka saavuttamattomuus ja sitkeys jäytää miestä sekä nakertaa hänen hiljaiseen hyväksymiseen vetäytyneen vaimonsa sydäntä.
Luojan taivas kaareutuu toiveen ja velvollisuuden sekä uskon ja tiedon ristiriitaa surevien ihmisten ylle tarjoten heille hiljaista valoaan lohduksi ja tueksi. Äärimmäisen hidas kertomisen tapa heijastaa henkilöiden elämänrytmiä ja pakottaa paneutumaan heidän yksinäiseen kärsimykseensä, joka sairauden tavoin koettelee kantajiaan.
Aurinko nousee ja laskee elokuvan ääripisteinä, kuolema koskettaa ja tapahtuu ihme, jolla ohjaaja kysyy, olisiko mitään sittenkään voitu tehdä toisin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti