Ohjaus: James Gray
★★★★☆
1990-luvun hienoin amerikkalainen esikoiselokuva on James Grayn 24-vuotiaana ohjaama, suurkaupungin laitamien ihmiskohtaloita alakuloisesti tallentava Pikku Odessa (1994).
Suuren yleisön maun hitaalla ja lavealla hahmotustavallaan kiertävä tekijä on pysytellyt valitsemallaan tiellä ja ehtinyt valmistaa sittemminkin vain kaksi elokuvaa.
The Yards (2000) sijoittuu New Yorkin Queensin ratapihoille ja tummiin lähiökortteleihin, joissa elokuva liikkuu synkeän painostavasti. Vankilasta vapautunut nuori pikkurikollinen lupaa äidilleen, ettei palaa enää väärille poluille, mutta huomaa pian ajautuneensa vielä aiempaakin pahempaan satimeen. Sukulaissuhteiden ristiriidat punnitaan tarinaa kehystävissä korruption ja salaliittojen kohtaamisissa, joihin osalliset uhkaavat hukkua syntiensä painosta.
Coppolan mafiaeepoksiin nuorena miehenä mieltynyt ohjaaja ei piittaa omissa töissään suurieleisistä ganstereista tai vuosikymmenten sosiaalisista muutosprosesseista, koska Pikku Odessan tavoin The Yards pohtii kohtalonsa pihdeissä pyristelevien henkilöhahmojen haavoittuvuutta velvollisuuden ja oikeudentunnon ristipaineissa.
Ohjaaja maalaa henkilöistään tasapuolisesti niin monivivahteisia luonnekuvia, ettei teoksen hienoista raskassoutuisuutta tohdi liikaa kritisoida. Raha, ahneus ja oman aseman turvaaminen seuraavat yhtä varmasti kunkin henkilön vaikeita valintoja riippumatta siitä, kuka heistä lopulta pääsee pälkähästä ja kuka on tuomittu poistumaan näyttämöltä.
The Yards on pahoin aliarvostettu, kunnianhimolla valmistettu kohtaloeepos, jossa James Grayn ilmaisullista vankkuutta tukee teeman hauras raastavuus. Ilmiselvästi pitkää kypsyttelyä vaativa ote kysyy myös katsojalta kärsivällisyyttä, sillä verkkaisissa, valon ja varjojen tarkoin sommitelluilla kontrasteilla puhuttelevissa kohtauksissa ilmapiiriä leikkaava lataus merkitsee puhuttua sanaa enemmän.
Rakennusurakoiden lahjontaa sivuava aihe tuottaa elokuvaan yhteiskunnallista tarkkanäköisyyttä, mikä vain korostaa ohjaajan näkemyksen syvyyttä.
The Yards (2000) sijoittuu New Yorkin Queensin ratapihoille ja tummiin lähiökortteleihin, joissa elokuva liikkuu synkeän painostavasti. Vankilasta vapautunut nuori pikkurikollinen lupaa äidilleen, ettei palaa enää väärille poluille, mutta huomaa pian ajautuneensa vielä aiempaakin pahempaan satimeen. Sukulaissuhteiden ristiriidat punnitaan tarinaa kehystävissä korruption ja salaliittojen kohtaamisissa, joihin osalliset uhkaavat hukkua syntiensä painosta.
Coppolan mafiaeepoksiin nuorena miehenä mieltynyt ohjaaja ei piittaa omissa töissään suurieleisistä ganstereista tai vuosikymmenten sosiaalisista muutosprosesseista, koska Pikku Odessan tavoin The Yards pohtii kohtalonsa pihdeissä pyristelevien henkilöhahmojen haavoittuvuutta velvollisuuden ja oikeudentunnon ristipaineissa.
Ohjaaja maalaa henkilöistään tasapuolisesti niin monivivahteisia luonnekuvia, ettei teoksen hienoista raskassoutuisuutta tohdi liikaa kritisoida. Raha, ahneus ja oman aseman turvaaminen seuraavat yhtä varmasti kunkin henkilön vaikeita valintoja riippumatta siitä, kuka heistä lopulta pääsee pälkähästä ja kuka on tuomittu poistumaan näyttämöltä.
The Yards on pahoin aliarvostettu, kunnianhimolla valmistettu kohtaloeepos, jossa James Grayn ilmaisullista vankkuutta tukee teeman hauras raastavuus. Ilmiselvästi pitkää kypsyttelyä vaativa ote kysyy myös katsojalta kärsivällisyyttä, sillä verkkaisissa, valon ja varjojen tarkoin sommitelluilla kontrasteilla puhuttelevissa kohtauksissa ilmapiiriä leikkaava lataus merkitsee puhuttua sanaa enemmän.
Rakennusurakoiden lahjontaa sivuava aihe tuottaa elokuvaan yhteiskunnallista tarkkanäköisyyttä, mikä vain korostaa ohjaajan näkemyksen syvyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti