torstai 20. helmikuuta 2014

Yes Man (2008)

Ohjaus: Peyton Reed
★★☆☆☆
Hollywoodin perinteisten lajityyppien alennustilasta johtuen koomikko Jim Carreykään ei ole halunnut tai voinut rakentaa uraputkeaan kykyihinsä parhaiten soveltuvalla sektorilla, vaan on hakenut haastetta koomisia ”gägejä” vain kuorrutuksenaan käyttävistä surumielisistä tragikomedioista Truman Show (1998),Man on the Moon (1999) ja Tahraton mieli (2004). Näissä tavoitteellisissa teoksissa näyttelijä pääsee väläyttämään vain hetkittäin lahjakkuutensa luontevinta aluetta, fyysistä komediaa.
Etenkin Yhdysvalloissa perinteisen komedian lajityypille on käynyt kuten kauhuelokuvalle, jonka ohjaksissa puurtavat lähinnä kokemusta hankkivat noviisit tai muuten vain turhimmat tapaukset. Yhteistyö liian monen keskinkertaisuuden kanssa on jo useassa teoksessa silminnähden masentanut koomikkotähteä, joka ansaitsisi piiskurikseen jonkun aitoa anarkiaa lietsovan ohjaajan.
Tusinataiteilijoihin lukeutuvan Peyton Reedin Yes Man (2008) edustaa niin ikään laimein hymistelyin läpijuostua rutiinijuttua, mutta roolistaan innostunut Carrey on sentään sen verran lennokkaassa vedossa, että tulee nostaneeksi vääntelehdinnällään koko elokuvan tyydyttävän puolelle.
Carreyn huippuvuodet multipleksien myyntitykkinä päättäneen Valehtelija, valehtelijan (1997) asetelmaa aina epäilyttävyyteen asti toistava komedia osoittaa taas kerran, etteivät Hollywoodissa päde tavanomaiset plagiointia koskevat eettiset säännökset, joihin me täällä Suomessa olemme tottuneet.
Elokuvan päähenkilö on kulutuslainoista vastaava nuiva pankkivirkailija, jolle ystävät, työtoverit ja satunnaiset vastaantulijat merkitsevät välttämätöntä pahaa, kuten luikuria laskevalle luirulle lakimiehelle Tom Shadyacin teoksessa. Juristin ylle laskeutuva outo kirous – hänen poikansa esittämä harras toive, että isä kykenisi puhumaan edes hetken totta –  täsmentyy myöhemmin asianajajan takamukseen osuvaksi onnenpotkuksi.
Pankkivirkailijalle vastaavaa kaksiteräistä miekkaa edustaa hänen tekemänsä lupaus elämänhallintakurssin saarnamiestä muistuttavalle gurulle. Sitä kunnioittaakseen hänen on jatkossa myötäiltävä jokaista vastaantulevaa ehdotusta.
Kuten lukija jo arvaa, vitsiä väännetään hieman yksioikoisesti noloista tilanteista, joihin miekkonen väistämättä joutuu karistaessaan kieltoja kannoiltaan. Poukkoillessaan pinteestä toiseen hän onnistuu silti arvioimaan arkensa uudelleen ja kehittymään kohti kelvollisempaa ihmisyyttä.  
Komedian opetukset eivät siis vaikuta maailmaa mullistavilta, joten tavallaan on vain hyvä, että Peyton Reed luovuttaa teoksensa suosiolla akrobaattisen päätähtensä puuhamaaksi. Carreyn irtonainen irvistely onkin vapautuneempaa kuin aikoihin, mutta ohjaajalta on silti melkoinen virhe jättää sivuroolit pelkästään ykköstykkiä tukeviksi ja tarina muutaman vaisun väärinymmärryksen varassa eteneväksi.
Hampaattomaksi jäävä Yes Man ei vastaa omaan häijyyn huutoonsa, vaan alkaa kaupallista herraa kumartaessaan varmistella onnellista loppua jo hyvissä ajoin. Siinä tähdennetään ympäripyöreästi, ettei onni ole ehdottomuutta, vaan vaihtoehtoja, joista kukin pääsee valitsemaan mieleisensä sydämensä ääntä kuuntelemalla.
Mikäpä siinä, mutta ainakin kuorona toistettavilla mantroilla tilipussiaan kartuttavat, ihmisten hätää hyödyntävät huijariluennoitsijat olisivat kaivanneet ilkeämpää ironiaa osakseen, jotta olisi helpompaa vastaanottaa ryövärien iskulauseiden kenties kannatettava sanoma jees-vaihteen autuudesta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti