Ohjaus: Peter Weir
★★★★☆
Australialaisen Peter Weirin parhaat ohjaustyöt sijoittuvat suljettuihin yhteisöihin, joiden jähmeitä perustuksia kapinallinen käytös alkaa koetella.
Hänen varhaisuransa merkkiteos on mystinen tyttökoulurunoelma Huviretki hirttopaikalle (1975) ja myöhempiin avainteoksiin lukeutuvat amish-jännäriTodistaja (1986) ja sisäoppilaitosdraama Kuolleiden runoilijoiden seura (1989) sekä huippu Truman Show (1998), jossa pääosaa näyttelee koomikko Jim Carrey.
Truman Shown melodramaattiset ainekset, etäännyttävät keinot ja musta yhteiskunnallinen huumori virittävät teoksen jonnekin Billy Wilderin ja Douglas Sirkin taajuuksien välimaastoon, mutta synkkänä mediasatiirina ja profetiana kymmenen vuotta sitten ensi-iltansa saanut elokuva on yhä aikaansa edellä.
Truman Shown melodramaattiset ainekset, etäännyttävät keinot ja musta yhteiskunnallinen huumori virittävät teoksen jonnekin Billy Wilderin ja Douglas Sirkin taajuuksien välimaastoon, mutta synkkänä mediasatiirina ja profetiana kymmenen vuotta sitten ensi-iltansa saanut elokuva on yhä aikaansa edellä.
Sen nerokkuutta on esimerkiksi se, että elokuvasta voi halutessaan nauttia kummallisena komediana, ellei halua tai kykene syventymään ohjaustyön viiltäviin ydinajatuksiin. Katsottiinhan Sirkiäkin aikanaan kotiäitien saippuaoopperana.
Truman Show on elokuva, jossa muoto ja sisältö ovat yhtä. Räikeät värit, sentimentaalinen musiikki ja erikoislähikuvat luovat teokseen ulkokuoren, joka on yhtä valheellinen kuin se maailma, jossa Truman Burbank elää. Mementon (2001) lisäksi en muista toista nykyelokuvaa, jossa sisältö selittää erikoista pintaa yhtä hyvin kuin Truman Showssa.
Kotitalon pihalla oleva valkoinen puuaita, vihertävä nurmikko ja mukavat naapurit muodostavat amerikkalaisen unelman, jonka totuudellisuutta päähenkilö enenevästi epäilee.
Truman Show on elokuva, jossa muoto ja sisältö ovat yhtä. Räikeät värit, sentimentaalinen musiikki ja erikoislähikuvat luovat teokseen ulkokuoren, joka on yhtä valheellinen kuin se maailma, jossa Truman Burbank elää. Mementon (2001) lisäksi en muista toista nykyelokuvaa, jossa sisältö selittää erikoista pintaa yhtä hyvin kuin Truman Showssa.
Kotitalon pihalla oleva valkoinen puuaita, vihertävä nurmikko ja mukavat naapurit muodostavat amerikkalaisen unelman, jonka totuudellisuutta päähenkilö enenevästi epäilee.
Miksi vaimo ja paras ystävä esineellistävät elämän herkkiä hetkiä eivätkä haluaisi päästää Trumania kotikaupungistaan? Miksi normaali päähenkilöys omassa arjessa näyttää ulottuvan välitöntä lähiympäristöä laajemmalle?
Peter Weir laajentaa Andrew Niccolin mediavaltaa ironisoivan käsikirjoituksen koskemaan koko länsimaisen kulutusyhteiskunnan halvaannuttavaa laumasieluisuutta, missä kyyniset kapitalistit tanssittavat aivottomia älykääpiöitä. Tarvitaan rihkamasta riisuttua rakkautta myrskyn tyynnyttämiseksi ja horisontissa siintävän huomisen tavoittamiseksi.
Peter Weir laajentaa Andrew Niccolin mediavaltaa ironisoivan käsikirjoituksen koskemaan koko länsimaisen kulutusyhteiskunnan halvaannuttavaa laumasieluisuutta, missä kyyniset kapitalistit tanssittavat aivottomia älykääpiöitä. Tarvitaan rihkamasta riisuttua rakkautta myrskyn tyynnyttämiseksi ja horisontissa siintävän huomisen tavoittamiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti