Ohjaus: Pedro Almodovar
★★☆☆☆
Eurooppalainen elokuva on siinä mielessä samanlaisessa umpikujassa kuin amerikkalainenkin, että myös täällä jokaista poikkeavalta tai shokeeraavalta vaikuttavaa tekijää ylistetään posket punaisina.
Poikkeusta ei tee Pedro Almodóvar, maailman yliarvostetuin elokuvaohjaaja, jonka hengentuotteiden arvioinneista on puuttunut tolkku jo pidemmän aikaa sekä suurelta yleisöltä että alaa seuraavalta ammattikunnalta.
Maineensa jo muinoin hankkineet, Hollywoodin talutusnuorasta riippumattomat ohjaajat ovat aivan arvostettujenkin ihmisten ikuisia lellikkejä, vaikka taiteellisella mittarilla puntaroituna nykytyöt olisivatkin korkeintaan keskinkertaisia. Niinpä heidän uutuutensa kelpaavat aina maailman tärkeimpien elokuvajuhlien pääsarjoihin, mitä saavutusta jo sinänsä pidetään liian usein kestävän laadun takeena.
Aivan kuten Aki Kaurismäen Laitakaupungin valojen (2006) jälkeen tulisi myös Pedro Almodóvarin viimeistään nyt pysähtyä miettimään elokuvantekemiselleen kokonaan uusia suuntaviivoja. Edellinen sentään kiertää väljähtyneisyyden ehdottomalla näkemyksellään, mutta jälkimmäistä eivät kuluneet keppostelut enää pelasta.
Erilaisuuden pakkomielle
Ohjaaja-käsikirjoittajan varhaiset, minusta yhä hänen muistettavimmat teoksensaIntohimon laki (1987) ja Naisia hermoromahduksen partaalla (1988) luettelivat jo Almodóvarin tavaramerkit: värikylläisen estetiikan, seksuaaliset vähemmistöt, naiset, absurdit tarinat, kerronnalliset koukerot ja hullun kiihkon.
Tekijän myöhemmässä tuotannossa seesteisempi pinta on jo selvästi havaittavissa, vaikka järjettömät aihiot yhä säilyvätkin rikkumattomina teoksissa Kaikki äidistäni(1999), Puhu hänelle (2002) ja Huono kasvatus (2004).
Mitä pidemmälle Almodóvarin ura on edennyt, sitä vähemmän hänen elokuvansa näyttäytyvät valtavirrasta haarautuvana sivupolkuna, mutta sitä voimakkaammin ohjaaja itse on alkanut vaikuttaa pakkomielteisenä halussaan "olla erilainen". Esteettisesti tekijän elokuvat ovat lähestyneet kaunotaidetta, mikä on erehdyttänyt monet pitämään niitä erityisen taivaallisina.
Pinnallisuuksien keskeisyys
Paljon puhuvaa Pedro Almodóvarin taidekäsitykselle on se, että kriitikko saa tosissaan varoa kirjoittaessaan tämän elokuvien juonellisista seikoista. Niin ratkaisevassa roolissa pinnalliset asiat ovat hänen teoksissaan.
Tarinan keskiössä ovat kylänraitilla taivaltavat sukulaisnaiset, joista nuorin tulee isänsä ahdistelemaksi, äiti suojelee tytärtään virkavallalta ja isoäiti palaa sovitusta kaipaavana kummittelevana haamuna. Heidän lisäkseen kyyneltä venyttävät syöpään sairastuva ystävätär ja äitinsä aaveena havaitseva hössöttävä kampaajanainen.
Volver - paluu (2006) on siis monella tapaa ohjaajan uran kokoava, mutta myös paljastava teos. Pinnalta katsoen äkisti ajassa ja ulottuvuuksissa liikkuva kerronta, viittaukset elokuvahistoriaan ja jopa ohjaajaan itseensä ovat kyllä eräänlainen filmihullun toiveuni.
Yhtä suurena riemuvoittona almodóvaristit tervehtivät Carmen Mauran ja Penélope Cruzin saamista samaan filmiin, joka täysin palkein tuulettaa naisten väliselle solidaarisuudelle. Myös tällä kertaa miehet saavat säkillisen syntejä niskoilleen, mitä myötämielisimmät pitävät naista ymmärtävänä eleenä.
Pikemminkin kyse on imartelulle persosta narsismista, joka hyödyntää asemaansa hurmaavana naistulkkina. Tätä tulkintaa tukee Almodóvarin raivostuttava taipumus jättää pahojen tekojen seuraamukset tyystin käsittelemättä, vaikka ne psykologisen uskottavuuden kannalta olisivat elintärkeitä. Yhtä huolettomasti päähenkilön arkea maustava filmintekijämies pudotetaan kelkasta mitään selittelemättä.
Sen sijaan Cruzin hekumallista povea ohjaaja tiirailee maireana lintuperspektiivistä.
Ei tiivistävää näkökulmaa
Karistellessaan harteiltaan Huonon kasvatuksen omaelämäkerrallista, katolisen kirkon ahdasmielisen asenneilmaston tuimaa taakkaa Almodóvar palaa otsakkeen veroisesti menneen ajan houkutuksiin. Ikäväkseen ohjaaja joutuu huomaamaan, että rakenteellisesta keikaroinnista riisuttuna eväät ovat vielä entistäkin heikommat.
Hänen hyvää tarkoittavassa humanismissaan kertomuksen tarjoamat moninaiset juonenpätkät ovat myyviä täkyjä ohjaajan yhä sinisilmäisemmälle ihailijakunnalle. Sovituksen, anteeksiannon ja uhrautumisen löyhiä teemojaan Volver käsittelee poukkoilevan sattumanvaraisesti vailla luihin ja ytimiin porautuvaa tiivistävää näkökulmaa. Mahdollinen ydin kuoleman ja menetyksen hyväksymisestä osana elämän kiertokulkua vaatii yleisöltä liikaa hyvää tahtoa.
Saavutettuaan nykyisen maineensa Almodóvarin teoksiin on ilmaantunut valitettava yllätyksettömyys, jota hän paradoksaalisesti paikkaa yhä mittavammilla silmänkääntötempuilla. Ohjaajasta on tullut katsojien ja omien odotustensa vanki.
Maineensa jo muinoin hankkineet, Hollywoodin talutusnuorasta riippumattomat ohjaajat ovat aivan arvostettujenkin ihmisten ikuisia lellikkejä, vaikka taiteellisella mittarilla puntaroituna nykytyöt olisivatkin korkeintaan keskinkertaisia. Niinpä heidän uutuutensa kelpaavat aina maailman tärkeimpien elokuvajuhlien pääsarjoihin, mitä saavutusta jo sinänsä pidetään liian usein kestävän laadun takeena.
Aivan kuten Aki Kaurismäen Laitakaupungin valojen (2006) jälkeen tulisi myös Pedro Almodóvarin viimeistään nyt pysähtyä miettimään elokuvantekemiselleen kokonaan uusia suuntaviivoja. Edellinen sentään kiertää väljähtyneisyyden ehdottomalla näkemyksellään, mutta jälkimmäistä eivät kuluneet keppostelut enää pelasta.
Erilaisuuden pakkomielle
Ohjaaja-käsikirjoittajan varhaiset, minusta yhä hänen muistettavimmat teoksensaIntohimon laki (1987) ja Naisia hermoromahduksen partaalla (1988) luettelivat jo Almodóvarin tavaramerkit: värikylläisen estetiikan, seksuaaliset vähemmistöt, naiset, absurdit tarinat, kerronnalliset koukerot ja hullun kiihkon.
Tekijän myöhemmässä tuotannossa seesteisempi pinta on jo selvästi havaittavissa, vaikka järjettömät aihiot yhä säilyvätkin rikkumattomina teoksissa Kaikki äidistäni(1999), Puhu hänelle (2002) ja Huono kasvatus (2004).
Mitä pidemmälle Almodóvarin ura on edennyt, sitä vähemmän hänen elokuvansa näyttäytyvät valtavirrasta haarautuvana sivupolkuna, mutta sitä voimakkaammin ohjaaja itse on alkanut vaikuttaa pakkomielteisenä halussaan "olla erilainen". Esteettisesti tekijän elokuvat ovat lähestyneet kaunotaidetta, mikä on erehdyttänyt monet pitämään niitä erityisen taivaallisina.
Pinnallisuuksien keskeisyys
Paljon puhuvaa Pedro Almodóvarin taidekäsitykselle on se, että kriitikko saa tosissaan varoa kirjoittaessaan tämän elokuvien juonellisista seikoista. Niin ratkaisevassa roolissa pinnalliset asiat ovat hänen teoksissaan.
Tarinan keskiössä ovat kylänraitilla taivaltavat sukulaisnaiset, joista nuorin tulee isänsä ahdistelemaksi, äiti suojelee tytärtään virkavallalta ja isoäiti palaa sovitusta kaipaavana kummittelevana haamuna. Heidän lisäkseen kyyneltä venyttävät syöpään sairastuva ystävätär ja äitinsä aaveena havaitseva hössöttävä kampaajanainen.
Volver - paluu (2006) on siis monella tapaa ohjaajan uran kokoava, mutta myös paljastava teos. Pinnalta katsoen äkisti ajassa ja ulottuvuuksissa liikkuva kerronta, viittaukset elokuvahistoriaan ja jopa ohjaajaan itseensä ovat kyllä eräänlainen filmihullun toiveuni.
Yhtä suurena riemuvoittona almodóvaristit tervehtivät Carmen Mauran ja Penélope Cruzin saamista samaan filmiin, joka täysin palkein tuulettaa naisten väliselle solidaarisuudelle. Myös tällä kertaa miehet saavat säkillisen syntejä niskoilleen, mitä myötämielisimmät pitävät naista ymmärtävänä eleenä.
Pikemminkin kyse on imartelulle persosta narsismista, joka hyödyntää asemaansa hurmaavana naistulkkina. Tätä tulkintaa tukee Almodóvarin raivostuttava taipumus jättää pahojen tekojen seuraamukset tyystin käsittelemättä, vaikka ne psykologisen uskottavuuden kannalta olisivat elintärkeitä. Yhtä huolettomasti päähenkilön arkea maustava filmintekijämies pudotetaan kelkasta mitään selittelemättä.
Sen sijaan Cruzin hekumallista povea ohjaaja tiirailee maireana lintuperspektiivistä.
Ei tiivistävää näkökulmaa
Karistellessaan harteiltaan Huonon kasvatuksen omaelämäkerrallista, katolisen kirkon ahdasmielisen asenneilmaston tuimaa taakkaa Almodóvar palaa otsakkeen veroisesti menneen ajan houkutuksiin. Ikäväkseen ohjaaja joutuu huomaamaan, että rakenteellisesta keikaroinnista riisuttuna eväät ovat vielä entistäkin heikommat.
Hänen hyvää tarkoittavassa humanismissaan kertomuksen tarjoamat moninaiset juonenpätkät ovat myyviä täkyjä ohjaajan yhä sinisilmäisemmälle ihailijakunnalle. Sovituksen, anteeksiannon ja uhrautumisen löyhiä teemojaan Volver käsittelee poukkoilevan sattumanvaraisesti vailla luihin ja ytimiin porautuvaa tiivistävää näkökulmaa. Mahdollinen ydin kuoleman ja menetyksen hyväksymisestä osana elämän kiertokulkua vaatii yleisöltä liikaa hyvää tahtoa.
Saavutettuaan nykyisen maineensa Almodóvarin teoksiin on ilmaantunut valitettava yllätyksettömyys, jota hän paradoksaalisesti paikkaa yhä mittavammilla silmänkääntötempuilla. Ohjaajasta on tullut katsojien ja omien odotustensa vanki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti