Ohjaus: Carl Th. Dreyer
★★★★☆
Tanskalaisen elokuvan suurista nimistä demoninen Lars von Trier tunnetaan nykyisin parhaiten, mutta hänen esikuvallaan Carl Thedore Dreyerillä on paljon merkittävämpi rooli taiteenlajin historiassa. Ehättihän von Trierin veroinen tyranniohjaaja työskentelemään peräti kuudella vuosikymmenellä.
Dreyerin esikoisteos Presidentti (1919) valmistui heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja jäähyväiselokuvaksi jäänyt Gertrud (1964) ohjaajan ollessa 75-vuotias. Hän menehtyi neljä vuotta myöhemmin.
Tänä aikana Dreyer työsti elokuvia viiteen maahan ja tuli kotimaassaan toistuvasti kriitikkojen tyrmäämäksi. Jälkipolvi muistaa hänet monista elokuvahistorian dynaamisimmista lähikuvista, joista hänen kuuluisin ohjaustyönsä Jeanne d'Arcin kärsimys (1928) kokonaan rakentuu.
Vampyyri (1932) on Dreyerin ensimmäinen äänielokuva. Siinä on ohut juoni, ja henkilöt tuskin persoonia. Teemoja tärkeämpää on ilmapiiriä tihentävä, epämiellyttävää varmuutta hehkuva tuntemus kuoleman läheisyydestä.
Dreyer puhuu itse seuraavaa: "Kuvitelkaa, että istumme tavallisessa huoneessa. Äkkiä meille kerrotaan, että oven takana on ruumis. Sinä hetkenä huoneemme on muuttunut täysin: kaikki siinä oleva näyttää toisenlaiselta, valo ja atmosfääri ovat muuttuneet, vaikka ne fyysisesti ovat entisellään. Näin siksi, että me olemme muuttuneet, esineet ovat sitä, millaisina ne koemme. Tämäntapaisen efektin haluan saada aikaan elokuvallani Vampyyri." (Peter von Bagh: Elokuvan historia).
Elokuvan asetelma on hyvin yksinkertainen, joten sen kierrättäminen populaarikauhun tusinatuotteissa on ollut vaivatonta. Siinä nuori matkamies saapuu syrjäisen linnan ankeisiin tiloihin ja alkaa nähdä selittämättömiä näkyjä, joista hirveimmässä hänet haudataan elävältä. Vaikkei teoksessa ole käytännöllisesti katsoen juuri lainkaan väkivaltaa, synnyttävät katsojan omat pelot elokuvaan häiritsevän tarttumapintansa.
Vampyyri ei tee minkäänlaista erottelua toden ja unen välillä antaen yksityiskohdista virittäytyvien jännitteiden virrata vapaina linnan kolkoilla käytävillä ja järven rannalla. Kaikkein kauhein tapahtuu päidemme sisällä, mielemme varjoissa.
Tänä aikana Dreyer työsti elokuvia viiteen maahan ja tuli kotimaassaan toistuvasti kriitikkojen tyrmäämäksi. Jälkipolvi muistaa hänet monista elokuvahistorian dynaamisimmista lähikuvista, joista hänen kuuluisin ohjaustyönsä Jeanne d'Arcin kärsimys (1928) kokonaan rakentuu.
Vampyyri (1932) on Dreyerin ensimmäinen äänielokuva. Siinä on ohut juoni, ja henkilöt tuskin persoonia. Teemoja tärkeämpää on ilmapiiriä tihentävä, epämiellyttävää varmuutta hehkuva tuntemus kuoleman läheisyydestä.
Dreyer puhuu itse seuraavaa: "Kuvitelkaa, että istumme tavallisessa huoneessa. Äkkiä meille kerrotaan, että oven takana on ruumis. Sinä hetkenä huoneemme on muuttunut täysin: kaikki siinä oleva näyttää toisenlaiselta, valo ja atmosfääri ovat muuttuneet, vaikka ne fyysisesti ovat entisellään. Näin siksi, että me olemme muuttuneet, esineet ovat sitä, millaisina ne koemme. Tämäntapaisen efektin haluan saada aikaan elokuvallani Vampyyri." (Peter von Bagh: Elokuvan historia).
Elokuvan asetelma on hyvin yksinkertainen, joten sen kierrättäminen populaarikauhun tusinatuotteissa on ollut vaivatonta. Siinä nuori matkamies saapuu syrjäisen linnan ankeisiin tiloihin ja alkaa nähdä selittämättömiä näkyjä, joista hirveimmässä hänet haudataan elävältä. Vaikkei teoksessa ole käytännöllisesti katsoen juuri lainkaan väkivaltaa, synnyttävät katsojan omat pelot elokuvaan häiritsevän tarttumapintansa.
Vampyyri ei tee minkäänlaista erottelua toden ja unen välillä antaen yksityiskohdista virittäytyvien jännitteiden virrata vapaina linnan kolkoilla käytävillä ja järven rannalla. Kaikkein kauhein tapahtuu päidemme sisällä, mielemme varjoissa.
Dreyer osoittaa, kuinka vähällä rauhattomuutta voi lietsoa, kun osaa säädellä oikeassa suhteessa näkyvää ja näkymätöntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti