Ohjaus: Lasse Hallström
★★★☆☆
Ruotsalainen Lasse Hallström nauttii kohtalaista arvostusta lännen kilpailluilla viihdemarkkinoilla, missä hänen arjen magiikkaa sisältävät elokuvansa vaikuttavat sivistyneiltä aikuisten ihmisten teoksilta.
Lisäpontta hän saa asemalleen ohjaamalla usein arvostettujen kirjailijoiden kutenJohn Irvingin ja Annie E. Proulxin teoksia, joiden monipolviset asetelmat kiehtovat rihkamaan kyllästyneitä katselijoita. Näyttelijäkeskeisinä hänen lempeän optimismin sävyttämät satunsa houkuttelevat aina nimekkäät tähdet keskeisiin rooleihin, joissa Johnny Deppin, Juliette Binochen ja Robert Redfordin kaltaiset idolit voivat huoletta antautua hahmoihinsa vailla pelkoa nöyryytyksestä tai häpeästä.
Tulevaisuudenuskoisen satiirikon osuvimmista amerikkalaisteoksista Kerran vielä(1991), Gilbert Grape (1993) ja Pieni suklaapuoti (2000) puhuvat yhtä kieltä elämästä, jonka merkitys syntyy uteliaisuudesta, sylin avaamisesta ja sydämen sivistyksestä.
Sitten alkoivat ongelmat, sarja taloudellisia ja taiteellisia floppeja, joista yhden,Kesken jääneen elämän (2005), filmikeloja Miramax panttasi hyllyillään kaksi vuotta ennen teoksen julkistamista. Siksi epäilenkin ohjaajalla käyneen hyvän tuurin, kun hän sai käsiinsä monta vuosikymmentä vanhaan lähdemateriaaliin perustuvan käsikirjoituksen, joka poikkeaa selvästi ohjaajan muusta tuotannosta.
Hallströmin uusin ohjaustyö perustuu Clifford Irvingin muistelmiin, joissa kansakuntaa huijannut ja siitä pariksi vuodeksi tyrmään joutunut kirjailija kuvaa vaihe vaiheelta petoksensa salat.
Irving väitti saaneensa yksinoikeuden kiistellyn monimiljönäärin Howard Hughesinelämäkertaan, joka ilmestyttyään paljastui tilaisuuteen tarttuneen huijarin päästään latelemaksi pötypuheeksi.
Irving kun ei ollut koskaan edes tavannut Hughesia.
Eksentrinen lentoyhtiön omistaja ja filmimoguli tyrmäsi itse kirjan todenperäisyyden harvinaisessa julkisessa esiintymisessä, joita hän muutoin kaihtoi kuin ruttoa.
Poliittisia taustakytkentöjä
Hoksottimiaan ei tarvitse liikaa rasittaa oivaltaakseen Vedätyksen (2006) kytkennät aikakauttaan yleisempiin ja päivänpolttavampiin kysymyksiin median luotettavuudesta ja politiikan läpinäkyvyydestä.
Temaattisesti elokuvassa on kaikki edellytykset historian lehtiä ravistelevaan freskoon, joka keskushenkilönsä sumutusten kautta voisi avautua kansakunnan tilaa laveamminkin valottavaksi tilinteoksi. Tarpeeksi röyhkeät ja omaa napaansa tuijottavat ketkut pystyvät aina höynäyttämään sensaatioilla elävää joukkotiedotusta, kunhan härskiyttä vain riittää.
Sitä Richard Geren näyttelemällä päähenkilöllä on enemmän kuin tarpeeksi. Keikareita ruumiillistanut Gere ei tällaisiin kompleksisiin rooleihin ole uskaltautunut uransa alkuvuosien jälkeen, ja häntäheikin muotokuvan hän nytkin piirtää, mutta yleisön sympatiaa kerjäämättömän.
Aviovaimoaan tanskalaisen rakastajattaren kanssa häpeämättömästi pettävä lurjus keksii ystävänsä (tuleva lastenkirjailija Richard Suskind) avustuksella huijata kustannusyhtiön ja lukijoiden rahat vauhdittaakseen kehnosti sujunutta uraansa. Kaksikko on varma, ettei vetäytyvä ja omituisista päähänpistoistaan tunnettu Hughes lähde sepitteitäkään kiistämään.
Toden ja sepitteen rajankäyntiä
Onnistuminen vaatii silti Irvingiltä täydellistä omistautumista aiheeseensa ja kohteeseensa, jotteivat sisäpiiriläisetkään saa vihiä vedätyksestä. Tämä upottaa hänet omiin valheisiinsa ja kuvitelmiinsa miehen minuuden sekoittuessa yhä vainoharhaisempiin sepitteisiin. Toden ja fiktion rajankäynnissä elokuva hyödyntää hienosti Howard Hughesin salaperäisen persoonan mahdollistamia käänteitä.
Lasse Hallström ei ole kuitenkaan yhteiskuntapoliittinen satiirikko, joten filmin rohkeimmat yhteenvedot Hughesin ja Nixonin hallinnon väärinkäytöksistä säästetään loppuun hieman koomissävyisen teoksen vakavoittaviksi huutomerkeiksi.
Silti ohjaajalta ei löydy tarpeeksi kanttia tehdä ravistelevia rinnastuksia tämän päivän aivopesuihin, jotka taatusti puhuttelisivat tuhannesti koluttuja historian skandaaleja enemmän. Menneisyyttä on helppo kritisoida henkilökeskeisesti, etäännyttävin keinoin, jos ei samalla vaadita pysyviä muutoksia väärinkäytöksiä sallivan systeemin sisäisiin rakenteisiin.
Muotokuva ilkeästä valehtelijasta pysyy kuitenkin johdonmukaisen häijynä, vaikka ohjaaja ei millään malta olla kiillottamatta hahmon sankarillisiakin piirteitä esiin.
Tulevaisuudenuskoisen satiirikon osuvimmista amerikkalaisteoksista Kerran vielä(1991), Gilbert Grape (1993) ja Pieni suklaapuoti (2000) puhuvat yhtä kieltä elämästä, jonka merkitys syntyy uteliaisuudesta, sylin avaamisesta ja sydämen sivistyksestä.
Sitten alkoivat ongelmat, sarja taloudellisia ja taiteellisia floppeja, joista yhden,Kesken jääneen elämän (2005), filmikeloja Miramax panttasi hyllyillään kaksi vuotta ennen teoksen julkistamista. Siksi epäilenkin ohjaajalla käyneen hyvän tuurin, kun hän sai käsiinsä monta vuosikymmentä vanhaan lähdemateriaaliin perustuvan käsikirjoituksen, joka poikkeaa selvästi ohjaajan muusta tuotannosta.
Hallströmin uusin ohjaustyö perustuu Clifford Irvingin muistelmiin, joissa kansakuntaa huijannut ja siitä pariksi vuodeksi tyrmään joutunut kirjailija kuvaa vaihe vaiheelta petoksensa salat.
Irving väitti saaneensa yksinoikeuden kiistellyn monimiljönäärin Howard Hughesinelämäkertaan, joka ilmestyttyään paljastui tilaisuuteen tarttuneen huijarin päästään latelemaksi pötypuheeksi.
Irving kun ei ollut koskaan edes tavannut Hughesia.
Eksentrinen lentoyhtiön omistaja ja filmimoguli tyrmäsi itse kirjan todenperäisyyden harvinaisessa julkisessa esiintymisessä, joita hän muutoin kaihtoi kuin ruttoa.
Poliittisia taustakytkentöjä
Hoksottimiaan ei tarvitse liikaa rasittaa oivaltaakseen Vedätyksen (2006) kytkennät aikakauttaan yleisempiin ja päivänpolttavampiin kysymyksiin median luotettavuudesta ja politiikan läpinäkyvyydestä.
Temaattisesti elokuvassa on kaikki edellytykset historian lehtiä ravistelevaan freskoon, joka keskushenkilönsä sumutusten kautta voisi avautua kansakunnan tilaa laveamminkin valottavaksi tilinteoksi. Tarpeeksi röyhkeät ja omaa napaansa tuijottavat ketkut pystyvät aina höynäyttämään sensaatioilla elävää joukkotiedotusta, kunhan härskiyttä vain riittää.
Sitä Richard Geren näyttelemällä päähenkilöllä on enemmän kuin tarpeeksi. Keikareita ruumiillistanut Gere ei tällaisiin kompleksisiin rooleihin ole uskaltautunut uransa alkuvuosien jälkeen, ja häntäheikin muotokuvan hän nytkin piirtää, mutta yleisön sympatiaa kerjäämättömän.
Aviovaimoaan tanskalaisen rakastajattaren kanssa häpeämättömästi pettävä lurjus keksii ystävänsä (tuleva lastenkirjailija Richard Suskind) avustuksella huijata kustannusyhtiön ja lukijoiden rahat vauhdittaakseen kehnosti sujunutta uraansa. Kaksikko on varma, ettei vetäytyvä ja omituisista päähänpistoistaan tunnettu Hughes lähde sepitteitäkään kiistämään.
Toden ja sepitteen rajankäyntiä
Onnistuminen vaatii silti Irvingiltä täydellistä omistautumista aiheeseensa ja kohteeseensa, jotteivat sisäpiiriläisetkään saa vihiä vedätyksestä. Tämä upottaa hänet omiin valheisiinsa ja kuvitelmiinsa miehen minuuden sekoittuessa yhä vainoharhaisempiin sepitteisiin. Toden ja fiktion rajankäynnissä elokuva hyödyntää hienosti Howard Hughesin salaperäisen persoonan mahdollistamia käänteitä.
Lasse Hallström ei ole kuitenkaan yhteiskuntapoliittinen satiirikko, joten filmin rohkeimmat yhteenvedot Hughesin ja Nixonin hallinnon väärinkäytöksistä säästetään loppuun hieman koomissävyisen teoksen vakavoittaviksi huutomerkeiksi.
Silti ohjaajalta ei löydy tarpeeksi kanttia tehdä ravistelevia rinnastuksia tämän päivän aivopesuihin, jotka taatusti puhuttelisivat tuhannesti koluttuja historian skandaaleja enemmän. Menneisyyttä on helppo kritisoida henkilökeskeisesti, etäännyttävin keinoin, jos ei samalla vaadita pysyviä muutoksia väärinkäytöksiä sallivan systeemin sisäisiin rakenteisiin.
Muotokuva ilkeästä valehtelijasta pysyy kuitenkin johdonmukaisen häijynä, vaikka ohjaaja ei millään malta olla kiillottamatta hahmon sankarillisiakin piirteitä esiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti