Ohjaus: Kim Ki-duk
★★☆☆☆
Kaikkeen luovaan työhön sisältyy myös vastuu ja enemmän kuin missään muualla problematiikka tiivistyy aasialaisessa ja aivan erityisesti korealaisessa nykyelokuvassa. Maan kansainvälisesti tunnetuin ja tuotteliain ohjaaja on Kim Ki-duk, joka on kaikin tavoin lahjakas ja kyvykäs elokuvailmaisun tyylitaituri.
Meillä Suomessakin häntä palvotaan silmiähivelevän kauniista, mutta itsetarkoituksellisen vertauskuvallisista ohjaustöistään, joista esimerkiksi Saari(2000), Parittaja (2002) ja nyt esitettävä Viisi vuodenaikaa (2004) ovat kuvaavia.
Niitä kannattaa lähestyä uteliaana ja avomielisenä kuten kaikkea vierasta, mutta kriittiset aistit virittyneinä.
Nimittäin muodollisen pätevyyden varjolla Ki-dukin elokuvissa hekumoidaan puistattavalla naisvihalla, tunnekylmyydellä ja eläinrääkkäyksellä. Ohjaaja itse korostaa vain taltioivansa ihmiskunnan perimmäisiä viettejä, jotka johtavat poikkeuksetta vihaan, väkivaltaan ja kuolemaan.
Ki-dukin näkemyksiä olisi paljon helpompi ymmärtää, ellei hän niin selkeästi nauttisi shokeeraavasta sadismistaan. Tämä ilmenee kidutusta estetisoivassa ylöspanossa.
Viiteen episodiin buddhalaista elämänkatsomusta mukailevaksi runoelmaksi jaettu teos kuvaa nuoren pojan varttumista lapsuudesta kypsään vanhuuteen ja hänen jalostumistaan maallisia virheitä tekevästä oppilaasta henkistyneeksi munkiksi.
Opetusten ja kärsimyksen kautta hän kehittyy kohti kelvollisempaa ihmisyyttä, jota luonnon tieltään pyyhkineistä teollisista kaupungeista on mahdoton löytää. Maalauksellinen kuvakieli ja verkkainen kerronta salpaavat hengen ja niihin tiivistyy paljon buddhalaisten oppien ajatussisällöstä.
Kim Ki-dukin teokset eivät ainakaan jätä ketään kylmäksi, vaan ne pakottavat katsojan miettimään tykönään elämänkatsomuksellisia kysymyksiä, oikeutta ja moraalia.
Meillä Suomessakin häntä palvotaan silmiähivelevän kauniista, mutta itsetarkoituksellisen vertauskuvallisista ohjaustöistään, joista esimerkiksi Saari(2000), Parittaja (2002) ja nyt esitettävä Viisi vuodenaikaa (2004) ovat kuvaavia.
Niitä kannattaa lähestyä uteliaana ja avomielisenä kuten kaikkea vierasta, mutta kriittiset aistit virittyneinä.
Nimittäin muodollisen pätevyyden varjolla Ki-dukin elokuvissa hekumoidaan puistattavalla naisvihalla, tunnekylmyydellä ja eläinrääkkäyksellä. Ohjaaja itse korostaa vain taltioivansa ihmiskunnan perimmäisiä viettejä, jotka johtavat poikkeuksetta vihaan, väkivaltaan ja kuolemaan.
Ki-dukin näkemyksiä olisi paljon helpompi ymmärtää, ellei hän niin selkeästi nauttisi shokeeraavasta sadismistaan. Tämä ilmenee kidutusta estetisoivassa ylöspanossa.
Viiteen episodiin buddhalaista elämänkatsomusta mukailevaksi runoelmaksi jaettu teos kuvaa nuoren pojan varttumista lapsuudesta kypsään vanhuuteen ja hänen jalostumistaan maallisia virheitä tekevästä oppilaasta henkistyneeksi munkiksi.
Opetusten ja kärsimyksen kautta hän kehittyy kohti kelvollisempaa ihmisyyttä, jota luonnon tieltään pyyhkineistä teollisista kaupungeista on mahdoton löytää. Maalauksellinen kuvakieli ja verkkainen kerronta salpaavat hengen ja niihin tiivistyy paljon buddhalaisten oppien ajatussisällöstä.
Kim Ki-dukin teokset eivät ainakaan jätä ketään kylmäksi, vaan ne pakottavat katsojan miettimään tykönään elämänkatsomuksellisia kysymyksiä, oikeutta ja moraalia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti