Wilbur (2002)

Ohjaus: Lone Scherfig

★★☆☆☆

Tanskalaisen käsikirjoittajan Anders Thomas Jensenin omalaatuiset skenaariot antavat mahdollisuuden sekä ravisteleviin murhenäytelmiin että vapauttaviin naurun purskahduksiin. Hän itse ohjaa niistä Adamin omenoiden (2005) kaltaisia mustia komedioita kun taas pitkäaikainen yhteistyökumppani Susanne Bier karvaita tragedioita. Tämä teos ei ole oikein kumpaakaan.

Wilbur (2002) on nimenomaan Jensenille tyypillinen äkkiväärä kertomus veljeksistä, joista toinen, filmin nimihenkilö, haluaa päästä hengiltä. Hänen toistuvat itsemurhayrityksensä eivät kuitenkaan lannista Wilburista huolehtivaa vanhempaa veljeä, Harbouria, jonka elämänmyönteinen asenne on peilikuva Wilburin mielestä.

Elämän perimmäinen ironia konkretisoituu Harbourin tappavassa sairaudessa; Kuoleman syleilyä hamuava Wilbur taas ei onnistu aikeissaan millään.

Paperille kirjattuna Lone Scherfigin ohjaama elokuva vaikuttaa paljon rankemmalta kuin mitä se todellisuudessa on. Syyn paikantaa nopeasti ohjaaja Scherfigista, jonka dogmakokeilu Italiaa aloittelijoille (2000) kärsi vastaavanlaisesta hampaattomuudesta.

Kompromisseihin mieltyneen tekijän teos on tragediana etäinen ja komediana se ei murskaa ainuttakaan tabua. Verkkainen kerronta ja miellyttävä visuaalinen ilme onnistuu melkein peittämään sen, ettei filmin henkilöistä juuri kukaan ole aidosti sympaattinen.

Asetelman kiepauttaminen kolmiodraamaksi teoksen puolessa välissä veljesten elämään tulleen naisen myötä vaikuttaa niinikään turhalta sivuhaaralta. Miesten pinttyneistä toimintamalleista Wilburin kalmankaipuukin muistuttaa enemmän vastuunpakoilua tai oikuttelua kuin masennuksen ja lapsuuden traumojen lopullista päätepistettä.

Sievän sairaanhoitajan mukaantulolla filmi hakee haikeutta muutoin laimeaan lataukseensa.