Ohjaus: Oliver Stone
★☆☆☆☆
Eteeni osuneista länsimaailman suurinta terroritekoa suoraan käsittelevistä elokuvista Paul Greengrassin United 93 (2006), Antonia Birdin Hampurin solu(2004) ja kollaasiteos Syyskuun 11. päivä (2002) ovat asiallisia ja vastuullisia kannanottoja taustoiltaan monisyiseen tragediaan.
Näistä ohjaustöistä kukin lähestyy kipeää aihetta sopivan etäältä, mutta käsittely vaikeutuu ratkaisevasti, kun valmistamisen motiivina on pelkkä kansallinen eheyttäminen.
Pelkään pahoin, että mitä enemmän välimatkaa yhdysvaltalaisia monumentteja vastaan suoritettuihin iskuihin syntyy, sitä vääristelevämpiin tulkintoihin viihteentekijät ryhtyvät.
Historiallisen uudelleenarvioinnin toivoisi silti säilyttävän edes jonkinlaisen todenperäisyyden ja moraalisen velvoitteen, vaikka tarkoituksena sitten olisikin sinänsä hyväksyttävä kollektiivinen surutyö.
Salaliittoteoreetikko terapiatehtävissä
Vietnamin sodan jälkeisistä amerikkalaisista elokuvaohjaajista Oliver Stone lienee maansa tunnetuin salaliittoteorioiden rakentaja ja paljastaja.
Myrkyllisiä kokemuksiaan valtiovallan petturuudesta ensin sotaelokuvissaan puinut tekijä käänsi katseensa 1990-luvulle tultaessa suuren yleisön popidoleihin, ensinJim Morrisoniin, sitten John F. Kennedyyn ja lopulta Richard Nixoniin. Myös monenkirjavia varjototuuksia ja vaihtoehtotietoja pullollaan oleva 11.9.2001 on kuin Stonelle varta vasten kypsynyt mysteeri, joka vain odotti tulkinnasta varmaa hämmentäjäänsä.
Siksi ohjaajan vainoharhaisiin, arkistofaktan ja sepitteen hengästyttäviin risteytyksiin mieltyneille World Trade Center (2006) tuottaa runsaasti arvuuteltavaa. Suuren isänmaallisen aiheen vetovoiman kuka tahansa vielä ymmärtää, mutta siirtymistä konservatiivisen enemmistön tukijoukkoihin on paljon hankalampi sisäistää.
Silti vieläkin ihmeellisempää on läpeensä poliittisena protestoijana pröystäilleen julistajan kääntymys säyseällä melodraamalla voihkimiseen. Hankalan agitaattorin katse on nyt henkilösuhteissa, vaikka hänen luontainen osaamisensa pingottuu vasta mittasuhteiltaan järkälemäisissä muotoiluissa.
Ihannemiehet loukussa
Kerratessaan viiden vuoden takaisia todellisia tapahtumia World Trade Center joutuu myös ikävään vertailuasemaan Paul Greengrassin teoksen kanssa. Toisin kuin voisi luulla, kuuluisien filmitähtien käytöllä Stone ei vielä rehellisyyttään menetä, mutta sisällön painotuksissa tilanne muuttuu.
Manhattanin jättiläistorneihin pelastustehtäviin hälytetyt, mutta sortumisen seurauksena loukkuun tunneiksi jääneet miehet asemoidaan heti kättelyssä vastuullisiksi, tähtilippua heiluttaviksi perheenisiksi.
Toinen satamapoliiseista kapuaa aamuyöllä sängystään, katselee viipyilevästi rakkaitaan ja huristaa sitten horisonttiin. Toisaalla metrossa matkustava työtoveri puhuu amerikkalaisten rakastamasta palloilulajista.
Kristillistä kiiltokuvaa elokuvana
Se, miksi juuri John McLoughlin ja Will Jimeno valikoituivat 20 selviytyneen joukosta filmin sankareiksi, ei ole arvioinnin kannalta merkityksellistä. Tärkeää sen sijaan on todeta Oliver Stonen kiiltokuvamaisen ja hämärää kristillistä symboliikkaa viljelevän ohjaustyön palvelevan joukkokyynelehtimisen ohella sisäpoliittista ryhtiliikettä, jonka selkeä tarkoitus on tukea kansallista yksimielisyyttä.
Pateettisen sotahurmoksen tuntemukset Stone kanavoi silti yksilötasolla niin ilmiselvään sairastapaukseen, ettei teosta aivan pohjanoteerauksena saata pitää. Armeliaana painotusta tulkitsee oikeistoradikalismin arvosteluna.
Pelkään pahoin, että mitä enemmän välimatkaa yhdysvaltalaisia monumentteja vastaan suoritettuihin iskuihin syntyy, sitä vääristelevämpiin tulkintoihin viihteentekijät ryhtyvät.
Historiallisen uudelleenarvioinnin toivoisi silti säilyttävän edes jonkinlaisen todenperäisyyden ja moraalisen velvoitteen, vaikka tarkoituksena sitten olisikin sinänsä hyväksyttävä kollektiivinen surutyö.
Salaliittoteoreetikko terapiatehtävissä
Vietnamin sodan jälkeisistä amerikkalaisista elokuvaohjaajista Oliver Stone lienee maansa tunnetuin salaliittoteorioiden rakentaja ja paljastaja.
Myrkyllisiä kokemuksiaan valtiovallan petturuudesta ensin sotaelokuvissaan puinut tekijä käänsi katseensa 1990-luvulle tultaessa suuren yleisön popidoleihin, ensinJim Morrisoniin, sitten John F. Kennedyyn ja lopulta Richard Nixoniin. Myös monenkirjavia varjototuuksia ja vaihtoehtotietoja pullollaan oleva 11.9.2001 on kuin Stonelle varta vasten kypsynyt mysteeri, joka vain odotti tulkinnasta varmaa hämmentäjäänsä.
Siksi ohjaajan vainoharhaisiin, arkistofaktan ja sepitteen hengästyttäviin risteytyksiin mieltyneille World Trade Center (2006) tuottaa runsaasti arvuuteltavaa. Suuren isänmaallisen aiheen vetovoiman kuka tahansa vielä ymmärtää, mutta siirtymistä konservatiivisen enemmistön tukijoukkoihin on paljon hankalampi sisäistää.
Silti vieläkin ihmeellisempää on läpeensä poliittisena protestoijana pröystäilleen julistajan kääntymys säyseällä melodraamalla voihkimiseen. Hankalan agitaattorin katse on nyt henkilösuhteissa, vaikka hänen luontainen osaamisensa pingottuu vasta mittasuhteiltaan järkälemäisissä muotoiluissa.
Ihannemiehet loukussa
Kerratessaan viiden vuoden takaisia todellisia tapahtumia World Trade Center joutuu myös ikävään vertailuasemaan Paul Greengrassin teoksen kanssa. Toisin kuin voisi luulla, kuuluisien filmitähtien käytöllä Stone ei vielä rehellisyyttään menetä, mutta sisällön painotuksissa tilanne muuttuu.
Manhattanin jättiläistorneihin pelastustehtäviin hälytetyt, mutta sortumisen seurauksena loukkuun tunneiksi jääneet miehet asemoidaan heti kättelyssä vastuullisiksi, tähtilippua heiluttaviksi perheenisiksi.
Toinen satamapoliiseista kapuaa aamuyöllä sängystään, katselee viipyilevästi rakkaitaan ja huristaa sitten horisonttiin. Toisaalla metrossa matkustava työtoveri puhuu amerikkalaisten rakastamasta palloilulajista.
Kristillistä kiiltokuvaa elokuvana
Se, miksi juuri John McLoughlin ja Will Jimeno valikoituivat 20 selviytyneen joukosta filmin sankareiksi, ei ole arvioinnin kannalta merkityksellistä. Tärkeää sen sijaan on todeta Oliver Stonen kiiltokuvamaisen ja hämärää kristillistä symboliikkaa viljelevän ohjaustyön palvelevan joukkokyynelehtimisen ohella sisäpoliittista ryhtiliikettä, jonka selkeä tarkoitus on tukea kansallista yksimielisyyttä.
Pateettisen sotahurmoksen tuntemukset Stone kanavoi silti yksilötasolla niin ilmiselvään sairastapaukseen, ettei teosta aivan pohjanoteerauksena saata pitää. Armeliaana painotusta tulkitsee oikeistoradikalismin arvosteluna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti