Ohjaus: Errol Morris
★★★★☆
Filosofiaa opiskellut Errol Morris on maailman arvostetuimpia dokumenttielokuvien ohjaajia, vaikkei hän suostukaan kumartamaan cinema veriten säännöille vaan käyttää kainostelematta dramatisoituja aineksia juttuja penkoessaan.
Heti perään on syytä korostaa, ettei ohjaaja koskaan vääristele kenenkään sanomisia tai tee niistä perusteettomia tulkintoja.
Morrisin eittämättä kuuluisin teos on syyttömän miehen elinkautisvankeudesta vapauttanut Johtolanka (1988), ja hänelle myönnettiin Oscar-palkinto Yhdysvaltain entisestä puolustusministeristä Robert McNamarasta kertoneesta dokumentistaSodan oppitunnit (2003).
Morrisin elokuvat ovat myös poikkeus siihen valkokankaan kirjoittamattomaan lakiin, jonka mukaan puhuvien päiden armadasta ei voi syntyä elävää ja jännitteen säilyttävää elokuvaa. Hän osaa ristileikata lavastetut kohtaukset ja haastattelut kokonaisuudeksi, joka muodostaa dramaturgialtaan taiturimaisen, kuin loistavan shakinpelaajan kärsivällisen tyylinäytteen.
Ainutlaatuinen elokuvantekijä
Yhtä paljon kuin Errol Morris on elokuvantekijä sanan varsinaisessa merkityksessä eikä vain todellisuuden tallentaja, kuten dokumentaristeista usein kuulee sanottavan, Morris on uuttera yksityisetsivä. Hän ei jätä kiveäkään kääntämättä setviessään julkisuudessa esillä olleita tapahtumasarjoja.
Ohjaajan uusin teos ei ole poikkeus, sillä aiheen tietävät kaikki tiedotusvälineitä edes joskus vilkaisevat ihmiset. Keskeistä onkin se, että nyt juttua tarkastelee mietteliäs Morris, nyanssien ymmärtäjä ja kokonaishahmottamisen mestari.
Sinänsä puiseva todistusaineistomateriaali muuttuu hänen käsittelyssään visuaalisesti lumoavaksi kuvakollaasiksi.
Abu Ghraib ja 2000-luvun kuva
Standard Operaring Procedure (2008) alkaa otoksilla tummaan avaruuteen loittonevista valokuvista, jotka ovat ikään kuin pakenemassa tulkintaa. Valokuvataivaankappaleet on ikuistettu Abu Ghraibin vankilassa Irakissa loppuvuoden 2003 ja alkuvuoden 2004 aikana.
Kenties kammottavin kuvista kuuluu nykyisin kollektiiviseen muistiimme: poseeraava amerikkalaisotilas Lynndie England, lattialla alastomana makaava irakilaisvanki ja edellisen kädestä jälkimmäiseen kaulan ympäri kiertyvä talutushihna: 2000-luvun valokuva.
Seurasi tuomioita, jotka vaihtelivat muutamasta kuukaudesta kymmeneen vuoteen. Yhtään ylikersanttia korkeampaa armeijan virkailijaa ei rangaistu. Kuudesta tuomitusta Morris pääsee haastattelemaan viittä, vain kovimman tuomion saanut henkilö ei esiinny elokuvassa, armeijan määräyksestä.
Se on dokumentin ainoa selvä tappio, sillä muita tuomittuja iäkkäämmällä Charles Granerillä näyttää olleen henkistä valtaa tovereihinsa.
Normaalikäytäntö vai poikkeustapaus?
Tapaukseen suoraan ja epäsuoraan liittyvien henkilöiden selvityksistä sekä kuvia tulkitsemalla Morris tiivistää dokumenttinsa sisällön ytimen ja keskeisen teesin; kyse ei ollut sattumasta tai järjestelmän mädistä omenista, vaan kuulusteluvankiloiden yleisestä toimintakulttuurista, normaalikäytännöstä (standard operating procedure).
Vankien kiduttaminen ja nöyryyttäminen tietojen hankkimiseksi on arkipäivää ja tyrmään suljetaan laumoittain täysin syyttömiä ihmisiä, jopa lapsia. Käskyt tulevat ylhäältä ja ovat kasvottomia, mutta ehdottoman selviä. Vangit on saatava puhumaan, jos ei hyvällä niin pahalla.
Selittelyt ovat selittelyjä eivätkä muuta rangaistusten perusteita, mutta hiljalleen dokumentista hahmottuu, kuinka ympäristön ja sodan paine nakertaa moraalia ja saa heikoimmat ja tyhmimmät toimimaan itseäänkin hämmästyttävällä tavalla. Kunniamerkein palkitusta sotilassuvusta tuleva nuori mies on nyt sukunsa häpeäpilkku.
Kaikki eivät osoita edes teeskenneltyä katumusta, joten heidän puheitaankin on helppo uskoa.
Häikäisevää dokumenttielokuvaa
Kuva-analyysille perustuva ohjaustyö huipentuu veteraanikuulustelijan antamaan asiantuntija-arvioon Abu Ghraibissa otetuista valokuvista.
Siitä paljastuu erinomaisesti yleisen oikeustajun ja armeijan normaalikäytännön välissä ammottava aukko, jonka vuoksi skandaali syntyi ja josta ovat viime kädessä vastuussa sotilasjoukkojen ylimmät komentajat eli kansan valitsemat edushenkilöt aseveljineen.
Heille, kuten teoksen alussa puolustusministeri Donald Rumsfeldille, näytetään vankilarutiineista vain siistytty versio, jonka osapuolet tietävät valheeksi.
Ketään moralisoimaton Standard Operating Procedure on hallittua ja häikäisevää dokumenttielokuvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti