lauantai 14. joulukuuta 2013

Biutiful (2010)

Ohjaus: Alejandro González Iñárritu

★★☆☆☆
Alejandro González Iñárritu ehti ohjata ainoastaan yhden elokuvan synnyinkaupungissaan Mexico Cityssä ennen siirtymistään amerikkalaisen filmiteollisuuden palvelukseen. Lukuisista varoittavista esimerkeistä välittämättä hän uskoi kykenevänsä säilyttämään omalaatuisuutensa ja toimintavapautensa, vaikka tiesikin joutuvansa tekemisiin isojen elokuvatähtien ja rahoittajien vaatimusten kanssa.
Toisin kuin monet Euroopasta ja Kaakkois-Aasiasta emigroituneet kollegansa meksikolainen piti päänsä eikä päätynyt roikkumaan tusinatuotantojen koukkuun, vaan jatkoi aloittamaansa työtä laajentaen Amores Perroksen (2001) teemat ”kuoleman trilogiaksi” 21 grammalla (2003) jaBabelilla (2006), jotka ovat tunnettujen näyttelijöiden kansoittamia teoksia.
Näitä elokuvia yhdistävät ketjureaktiot, jotka käynnistyvät kohtalokkaista onnettomuuksista: autokolareista ja ampumisvälikohtauksesta. Niistä lankeavan kurimuksen saavat kantaakseen peltikärryjen ja luotien tielle täysin sattumanvaraisesti osuneet ihmiset, jotka alkukantaisten viettiensä vetäminä joutuvat kohdakkain itsensä kanssa. Iñárritun silmiinpistävän moraaliset henkilöt eivät ole täydellisiä, mutta hän antaa heille heikkouksistaan huolimatta arvon, kuuntelee tarkasti ja tarjoaa pelastavan lohdun mahdollisuutta.
Pirstaloituneita perhesuhteita yhtä hyvin kuin eriarvoistavaa maailmanjärjestystä ruotivien teosten merkitykset rakentuvat epäkronologisessa järjestyksessä sirpaleista, joiden summana ihmisten on pakko lähimmäistään ymmärtääkseen opetella avaamaan sydämensä ja kommunikoimaan uudelleen. Babelissa tämä raamatullinen teema on viety otsakkeeseen asti.
Korkeuksista katutasolle
Tätä taustaa vasten espanjankielisenä kuvattu Biutiful (2010) voi tuntua pieneltä ja Iñárritun aseman huomioiden varsin yksinkertaiselta välityöltä. Sen dramaturgia etenee sangen suoraviivaisesti, eikä sen rakennetta rasiteta limittyvillä tarinapoluilla, joista ohjaaja tunnetaan. Samalla hän laskeutuu Baabelin tornin korkeuksista lähemmäs ruohonjuuritasoa jatkaessaan kuvauksiaan yhteiskunnallisesta luokkariistosta, jonka uhreja yhä useammin kasautuu kansainvälisten metropolien uumeniin.
Barcelonan takamaille sijoittuvan teoksen päähenkilö on pienellä rikollisella puuhastelulla itsensä ja nuoret lapsensa elättävä nelikymppinen Uxbal, jonka vaimo on kaksisuuntaista mielialahäiriötä poteva alkoholisti. Laittomien siirtolaisten luvattoman katukaupan ja poliisin voitelun välikätenä mies näkee päivittäin elämän nurjaa puolta, jossa ihmistä kohdellaan mielivaltaisesti. Lääkäriltä huolestuttavan diagnoosin saatuaan hän pyrkii varmistamaan pojalleen ja tyttärelleen paremman huomisen mitä lukuisten rikkomusten ja unohdusten nykypäivällä on heille antaa. 
Alhaalla asuvat päätyvät vuorollaan todistamaan, ettei katujen vilskeessä, hikipajojen kuumuudessa ja kellarihuoneiden sulkeutuneisuudessa tarvita monta inhimillistä erehdystä murheen aiheuttamiseksi, mutta elokuva kehottaa pohtimaan, kenen virheistä syyllisyyttä lopulta kannetaan. Viime kädessä yksilöiden on tultava toimeen siinä ympäristössä, mihin ovat ehkä haluamattaankin joutuneet, mutta tämä ei riitä ohjaajallekaan vapauttamaan heitä vastuusta.
Käsivaralta kuvattu elokuva toki kiertää turistikohteiden koreilut kaukaa, mutta niin että on mässäillä kurjuudella. Ilmeisesti halutessaan pehmentää nuivaa vaikutelmaa ohjaaja haksahtaa aika hämäräksi saarnamieheksi tuonpuoleiseen yhteyden saavalla marttyyripäähenkilöllä kuten Clint Eastwood Hereafterissä (2010).
Kolmas alku
Biutiful merkitsee Alejandro Gonzalez Iñárritun lyhyellä, mutta useasti palkitulla uralla jo kolmatta uutta alkua. Avaus kotimaansa elokuvakentällä ja Pohjois-Amerikkaan lähtö sujuivat juhlituissa merkeissä niin ongelmitta, että ohjaajaa epäili hetken myyttiseksi taikasormeksi, jonka kosketus muutti kaiken kullaksi. Tosiasia kuitenkin on, että teiden erkaantuminen käsikirjoittaja Guillermo Arriagan kanssa näkyy kaikessa (julkisuudessa on raportoitu riidoista; Arriaga on käynnistänyt myös oman ohjaajanuransa).
Runollinen realismi korostaa lähimmäisestä huolehtimisen tärkeyttä tähdentävää ydinajatusta sinänsä sovinnollisesti, mutta luiskahtaa sosiaalisesti osoittelevaksi ja päähenkilön raamatullisessa luonnehdinnassa falskiksi vedokseksi hurskaasta hyväntekijästä, joka ei ihmistyyppinä tahdo millään istua ohjaajan iholle menevän ilmaisutyylin naturalismiin.
Pehmeäsieluista, ulkoisesti karheaa Uxbalia esittävässä Javier Bardemissa repivät niinikään banaaleilta vaikuttavat äänenpainot ja lyyriset tunnelmoinnit. Hahmon tarjoama uhrilahja ei onnistu riisumaan antajaansa paljaaksi jalostuakseen naiivin kertomuksen sisällössä tunteita syvältä koskettavaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti