Kuninkaan puhe (2010)

Ohjaus: Tom Hooper

★★★☆☆

Britit laskettelevat luikuria valtiomuotonsa paremmuudesta aivan yhtä häpeilemättömästi kuin entiset alamaisensa amerikkalaiset kaiken etevämmin osaavista ja nerokkaammin tietävistä johtajistaan. Keltaisen lehdistön juoruiluista ja ajoittaisista suoranaisista hyökkäyksistä huolimatta saarivaltio rakastaa hoviaan eikä voisi kuvitellakaan elämää ilman sitä. Tämä korkeampi totuus leimaa myös niitä lähtökohdissaan asiallisina pidettäviä elokuvia, jotka tohtivat moittia siniverisiä puutteistaan.

Erinomaisen esimerkin tarjoaa muutaman vuoden takainen Stephen Frearsin The Queen (2006), alussa Elisabet II:een kriittisesti suhtautuva teos. Dianan kuoleman jälkeisiin päiviin sijoittuvassa kuvauksessa nousukkaaksi tuomitsemaansa ”sydänten prinsessaa” halveksuneeseen perheeseen puristuu kansallisen surutyön synnyttämiä paineita, joiden vaivoin vältettyä räjähtämistä pidetään viimeisimpänä vakavana uhkana monarkian oikeutukseen Isossa-Britanniassa. Jopa tasavaltalaisena esiintynyt työväenpuolueen pääministeri Tony Blair terävöityy kuningattareen kohdistuneista syytöksistä kipakaksi monarkistiksi.

Nyt englantilaiset joutuvat veivaamaan historiankeloja toista maailmansotaa edeltäneeseen aikaan asti löytääkseen yhtä herkullisen umpikujan, josta pelastuakseen ylöspäin tiirailevat joukot tarvitsevat taas tehtävänsä tasalle heräävän hallitsijan. Kuin pisteenä iin päälle Yrjö VI:n valtaannousua edelsi veljensä, kuningas Edward VIII:n kuuluisa naimaskandaali, jolla tekijät pääsevät iskemään moukkamaisesti käyttäytyviä jenkkejä leukaperiin.

Äreä änkyttäjä ja velmu terapeutti

Aiheen nousua tuotantoon onkin ehdottomasti tarkasteltava kuningaskunnan ihanteita pönkittävästä näkökulmasta, sillä sisätiloihin sulkeutuneena pääosin kahden ihmisen keskustelufilminä sillä ei ole tarjota silmiä hivelevää epookkia, koristeellisia lavasteita ja tiuhaan ympärillä vaihtuvien henkilöjen asusteita. Ulkoisesti Tom Hooperin ohjaamaa teosta voi silti kiitellä varsin säväyttäväksi; kuvissa on tarpeen mukaan sekä syvyyttä, leveyttä että outoa vinksahtaneisuutta korostamaan roolihenkilöjen paniikkia, pienuutta ja ulkopuolisuutta.

Veljeksistä vanhempi Edward on perimysjärjestyksessä ensimmäisenä sairaan Yrjön V:n jälkeen, muttei huikentelevaisena poikamiehenä vaikuta soveltuvan vaativaan tehtävään. Suhde kahdesti eronneeseen amerikkalaiseen Wallis Simpsoniin pakottaa uuden kuninkaan luovuttamaan kruununsa nuoremmalle veljelleen, joka änkytyksestään päästäkseen on päätynyt omalaatuisia metodeja käyttävän puheterapeutin toimistolle.

Frearsin tavoin Hooper valottaa railoa ja etsii kosketuspintaa valtion äärilaitojen, hovin ja rivikansalaisen, välille. Ne ovat joutumassa äärimmäiseen testiin Eurooppaa valloittavan natsismin rautanyrkistä. Opettajan ja oppilaan tunneilla asiat pysyvät silti mukavan kokoisina ja yksityisinä.

Näyttelijätaidoiltaan erinomaisen pätevät Colin Firth ja Geoffrey Rush ovat eripurassaankin lähellä toisiaan, vastentahtoinen kuningas ja muodollisuuksista piittaamaton kapinallinen. Jälkimmäisen konsteissa on aimo annos viekkautta muttei lainkaan nöyristelevää kumartelevuutta, kuten hovietikettiä mielistelevien lakeijoiden hännystelyssä. Ei ole aivan väärin tulkita Hooperin tulokulmaa tasa-arvoisuutta korostavaksi.

Karikatyyrejä ja paisuttelua

Yleisemmissä poliittisissa kysymyksissä ja sivuroolien luonnehdinnoissa Kuninkaan puhe (2010) menettää viehättävän kamarinäytelmän luonteensa karikatyyreihin, joista kornein on Timothy Spallin leukaileva Winston Churchill ja ilkeilevin hupakoksi töhritty Simpson, sekä paisutteluihin, jotka sisäistävät koko maan tulevan kohtalon riippuvan yhden miehen puhki harjoitellusta lukuharjoituksesta.

Lopussa mestarin tyylinäytettä juhlivat kaduilla sankoin joukoin tungeksivat kasvottomat kansanrivit, joille sen paremmin kuin yleisöllekään ei kerrota mitään brittien maailmanherruuden päättymisestä nimenomaan Yrjö VI:n hallitsemiskauden vuosiin. Siksi tekijät mielivät möyhiä mahtavan menneisyyden magiaa.