lauantai 14. joulukuuta 2013

Hella W (2010)

Ohjaus: Juha Wuolijoki

★☆☆☆☆ 
Yhdenkään pommin ei tarvitse paukkua tai sankaruuden kruunun kiillottua, jotta suomalaiskatsoja voi tuijottaa herpaantumattoman keskittyneesti kansakunnan kohtalonhetkien etenemistä valkokankaalla sotitilaa eläneessä maassamme 1940-luvun alkupuoliskolla.
Amerikkalaistyylisten kassamagneettien mahtaileville lavasteille, tuhatpäisille panssaririvistöille ja pahvisille roolihenkilöille selkänsä kääntänyt Jörn Donner osoittaa neuvostovakoojan pidätyksestä kertovassa Kuulustelussaan (2009), kuinka tiukalla aiheen rajauksella ja ihmisen sisäistä sielunmaisemaa peilaavalla syvätarkastelulla saadaan monin verroin intiimimpää ja samalla yleispätevämpää jälkeä kuin posauttelemalla miljoonat dollarit ja eurot joukkokohtauksissa taivaan tuuliin. Hänen elokuvassaan ulkokuvia on tasan kaksi kappaletta.
Nuorteva ja Wuolijoki
Suomalaisperheen tyttäreksi syntyneen, mutta aikuisena ideologiseen kommunismiin kääntyneen ja venäläisten palvelukseen loikanneen Kerttu Nuortevan tapaus säilyy poikkeuksellisen kiinnostavana ja Kuulustelunkin jälkeen vain osittain selvyyden saaneena historianpalana myös siksi, että hänelle jatkosodan aikana Suomessa luettuun kuolemantuomioon kytkeytyy niin elimellisesti erään suomalaisvirolaisen kulttuurivaikuttajan nimi, nimittäin Hella Wuolijoen.
Vanhemmat sukupolvet muistavat Wuolijokea ennen kaikkea näytelmäkirjailijana, Niskavuori-sarjan ja Juurakon Huldan (1937) luojana, sekä Yleisradion sodanjälkeisenä pääjohtajana. Nykyinen nuoriso on tuskin edes kuullut hänen väitellyistä kuukausistaan valtiopetoksesta tuomittuna elinkautisvankina, jolla joka tapauksessa oli kiistattomia yhteyksiä neuvostoliittolaisiin tiedusteluvirkamiehiin.
Kuvaa stalinistisesta petturista mutkistavat idän koneistossakin kiertäneet epäilyt, että myös kapitalistina menestystä niittänyt liikenainen olisikin todellisuudessa ollut brittiagentti.
Dramaturginen fiasko
Uskomatonta kyllä tästä omapäisestä aatteensoturista kertova filmi on Suomen ensimmäinen elämäkerrallinen naisesta kertova pitkä näytelmäelokuva. Ensimmäiset keskustelut kohteelle etäistä sukua oleva ohjaaja Juha Wuolijoki kävi aiheesta käsikirjoittaja Outi Nyytäjän kanssa jo vuonna 2003, joten voisi kuvitella dramaturgian luistavan tällaisen kypsyttelyn jälkeen kuin rasvattu.
Hella W (2011) ei kuitenkaan valmiina työnä ole muuta kuin ylipitkäksi venähtänyt elokuvamainos, parhaita paloja sieltä täältä noukkiva ja ne nopeasti kuittaava kirjallinen kertomus nimihenkilön vaiherikkaan elämän nousuista ja laskuista.
Biografian kehääminen Ella Murrikin nimellä maailmaan tulleen naisen Suomessa elämisiin vuosiin ei auta tekijöitä raaputtamaan esiin kliseiden takaa vahvalla tahdolla varustettua määrätietoista omantiekulkijaa, jonka onnistui heiluttamaan tahtipuikkoa monilla miesten aloiksi ajatelluilla lavoilla. Toistuvasti ohjaaja turvautuu Hellan tyttären Vapun taustaselostukseen jättäen henkilöt ja tapahtumat lyhyiden luonnehdintojen vangeiksi.
Siitä kuinka paljon ohjaajan sovitus karsii Nyytäjän alkuperäistekstiä, en voi sanoa mitään, mutta joka tapauksessa filmillä on kestoa vaivaiset 80 minuuttia. Sekin voi olla liikaa ja onkin niille, jotka haluaisivat nähdä erinomaisen tyyliteltyjen kuvakompositioiden ja -kulmien takaa vereviä ihmisiä, näkemyksellisiä tulkintoja ja uskottavia ristiriitoja.
Tuhlailevaa ja pompöösiä
Vaihtoehtoja oli nähdäkseni kaksi. Tehdä Kuulustelun kaltainen johonkin tiettyyn kysymykseen keskittyvä psykologinen elokuva tai perinteisempi lavea elämäkertaeepos, jolla on näköä ja kokoa.
Juha Wuolijoki päättää kyllä kosketella kaikenlaista, tuhlailla lavasteissaan ja vyöryttää pompöösejä äänimaisemia kuin kornein Hollywood-tuotanto. Keinotekoinen tyyli vain hukkaa henkilöt lavasteisiinsa, eikä täsmenny potretiksi kahden vallan välille yhteistä etua väkisin vääntäneestä idealistista.
Lopputuloksessa ei ole suuntaa eikä siis mieltä. Uhkarohkeasta naisesta kiinnostuneille en voi suositella muuta kuin paneutumista Erkki Tuomiojan kirjoittamaan teokseen Häivähdys punaista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti