sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Harry Potter ja puoliverinen prinssi (2009)

Ohjaus: David Yates
★☆☆☆☆
Kuuden elokuvan jälkeen olisi hyvin houkuttelevaa tehdä yhteenvetoja velhopoika Harry Potterin ympärille pyöräytetystä sirkuksesta, mutta säästän lukijoita niiltä sarjan seitsemänteen eli viimeiseen osaan.

Huipennus tosin tuodaan valkokankaalle kahtena täyspitkänä elokuvana, koska tekijöiden mukaan kirjan ratkaisut on tarpeen toistaa mahdollisimman tarkasti.

Kukin teoksista käsittää yhden lukuvuoden Harryn ja hänen ystäviensä Ronin ja Hermionen elämästä Tylypahkan noitakoulussa. Suuri tarina jakautuu kutakuinkin yhtäläisen painoarvon saaviin puoliskoihin oppilaitoksen arjesta varttumiseen liittyvine huolineen ja kaveriporukan arvaamattomammista ongelmista, jotka tavalla tai toisella kytkeytyvät Harryn pääviholliseen Lordi Voldemortiin.

Tässä J.K. Rowlingin miljoonabisneksen markkinahaarassa nimellisinä ohjaajina on toiminut niin monenkirjavaa väkeä, ettei varmastikaan kukaan kuvittele brändin valkokangasmenestyksen perustuvan itsenäiseen luovaan filmitoimintaan. Kaikki kuusi osaa käsikirjoittanut Steve Kloves on sopeutunut työskentelemään kirjailijan valvovan silmän alla, arvattavasti himputin hyvällä korvauksella.

Hyvän ja pahan taistelun odotus

Vaikka Puoliverisen prinssin (2009) luulisi hyötyvän sijoittumisestaan sarjan vääjäämättä lähestyvän lopun alkuun, se on dramaturgisesti yhtä hapuileva kuin pari edeltäjäänsä. Kirjailijan mustasukkaisuus monumenttinsa ulkoisista raameista estää skenaristia tekemästä työtään rönsyilevien yksityiskohtien karsijana ja suuren linjan kirkastajana.

Kestosta noin puolet kuluu tarinan pääjuonikaarelle merkityksettömiin kohtauksiin, jotka eivät enää tarjoa uusia puolia sen paremmin henkilöistä kuin fantasiamaailmastakaan. Nyt jo aikuisten vartaloihin kasvaneiden koululaisten viattomiin ihastumisiin hukkuu turhaa aikaa, koska jähmeästi esiintyvistä teinitähdistä ei ole tulkitsemaan nuorten hormonaalista haurautta kovinkaan eroottisella, heidän ikänsä edellyttämällä tavalla.

Etenkin Daniel Radcliffe tuntuu eriskummallisen epäseksuaaliselta esikuvalta, vaikka Harrylla vaikuttaisi olevan hyvin aikaa pieneen iloitteluun.

Taioista tällä kertaa tärkeimmät avaavat ikkunan Voldemortin menneisyyteen Tylypahkassa, mutta lisätietoa hänen julmuutensa juurista saa sittenkin harmillisen vähän.

Tyyliltään elokuva harppoo edelleen efektipitoisesta mytologisesta seikkailufantasiasta koulukomediaan ja teinikauhuun. Tarpeellinen terästäytyminen tiettyyn suuntaan on toivottavaa tummenevassa huipennuksessa, mutta ratkaisuja odotellessa halutaan ja voidaan miellyttää mahdollisimman monta yleisösegmenttiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti