Ohjaus: AJ Annila
★★☆☆☆
Luova hulluus yhdistettynä suomalaiseen kovapäisyyteen tuottaa toisinaan omituisia ilmiöitä. Yksi niistä on päätynyt valkokankaille asti, kun opiskelija-nuorukaisten päähänpistosta on kuuden vuoden kehittelemisen, kuvauslupa-anomusten, vakuuttelujen ja neuvottelujen jälkeen saatu aikaan konkreettinen lopputulos.
Antti-Jussi Annilan ja Marko Jatkolan teekkaripilalta vaikuttavan idean taustalla on nuoremmalle polvelle ominainen viehtymys tiettyyn kapeaan toimintasektoriin. Mainituille filmikoululaisille tätä edustaa kiinalaisen toimintaelokuvan wuxia-lajityyppi, jossa lapsekkaat tarinat miekoista, sotureista ja noituudesta palvelevat traagisen rakkauden ja rohkeuden ikiaikaisia teemoja.
Kahden kulttuurin mytologiaa yhdistelevää taistelevaa melodraamaa myytiin sekä kotimaisille että ulkomaalaisille rahoittajille kaksikon valmistamalla kymmenminuuttisella johdantojaksolla, joka laajentui lopulta kalevalaista ja kiinalaista kansantarustoa vapaasti poimuttavaksi legendaksi.
Jadesoturin (2006) tuotantobudjetin vaatimattomuus on silti asettanut tiukat rajat suomalaispoikien unelmille eikä ohjaaja Annilan tyylittelystä tuota harmistusta voikaan olla havaitsematta. Kansainväliseksi käyntikortiksi valmistettu elokuva kilpailee nimittäin markkinoilla kymmenkertaisilla tuotantobudjeteilla varustettuja fantasioita vastaan.
Sormusten herran jalanjäljissä
Koska suomalaiskiinalainen yhteistyötuotanto edustaa leimallisesti aasialaista potkunyrkkeilyä, Elias Lönnrotin eepoksen siteeraaminen hoidetaan yhtä mutkattomasti kuin usean maan kansantarustoa hyödyntävässä Peter JacksoninTaru sormusten herrasta -trilogiassakin. Lisäksi elokuvassa on vastaavaa viihteelliseen tulkintaan sopimatonta asenteellista vakavuutta sen naiivissa mystifioinnissa kuin Ang Leen eepoksessa Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme(2000).
Vertailussa kotimainen köyhän miehen akrobatia häviää tietysti ulkoisessa asettelussaan markkinajohtajille jokainen kerta, koska digitaalisten lumemaisemien rikkauteen on hankala vastata parhaallakaan mielikuvituksella. Silti Jadesoturi sisältää suomalaiseksi elokuvaksi poikkeuksellisen paljon tietokoneella viimeisteltyjä keinotekoisia yksityiskohtia, joita ihastellessa tekijät eivät joudu lainkaan häpeämään tuotoksiaan.
Tarina olisi kaivannut kehittelyä
Valmiista filmistä huomaa toki kiusallisenkin selkeästi, missä tuotantoportaan suurin mielenkiinto on prosessin aikana sijainnut. Vielä ikävämmin erottuvat vähiten kriittistä kehittelyä saaneet osa-alueet, joista tarinan kerronnallinen selkäranka on heikoimmilla.
Tämä on harmillista ja kummeksuttavaa, sillä kuuden vuoden aikana ehtinee sentään dramaturgiaankin paneutua visuaalisten silmänkääntötemppujen lisäksi. Fatalistista painoarvoa tähdentävä rakkauden tragedia piirtyy sangen sekavasti silmiemme eteen, kun käsikirjoituksen totiset vertauskuvat, symbolit ja sepitteet kietoutuvat yhdeksi suureksi vuosituhantiseksi saduksi.
Filmin sinänsä luistava rakenteellinen vuorottelu nykyajan ja muinaisen historian välillä on omiaan korostamaan tätä kerronnan avautumiseen liittyvää epäkohtaa.
Menetetyn rakkauden nälkä
Jadesoturin tarina on täyttä legendaa. Se kertoo muinaisesta kiinalaisesta soturista, Sammon takojan pojasta, jonka tehtävänä on estää helvetin tulia iskeytymästä ihmispolojen sammutettavaksi. Saadakseen tilaisuuden rakastamansa naisen kanssa mies siirtää hänelle langennutta kohtaloa saaden mahdollisuutensa nykypäivän Suomessa. Pohjolan peruilla suhteessaan pettynyt seppä avaa hänelle tuodun lippaan, jolloin notkean soturin ja vaimean erakon elämät nivoutuvat yhteen.
Sielun kuolemattomuuteen uskova elokuva ei aihetta sivuavasta väitteestään huolimatta pohdi lainkaan moisen kiertokulun merkitystä, vaan käyttää lähtökohtaa omiin toiminnallisiin tarpeisiinsa. Kamppailujaksoissa etenkin muuntautumiskyvyllään yllättävä Markku Peltola on äkäisessä vedossa omia tarkoitusperiään peittelevänä, paholaisen kidasta ponkaisseena Kalevala-tutkijana.
Tyhjää ja kaunista
Mistään oikeasta sisällöstä ei Jadesoturin kohdalla kannata vakavissaan edes puhua. Visuaalisissa ratkaisuissaan elokuva turvautuu pakon edessä välttämättömään pahaan lähikuvineen ja hidastettuine taistelukoreografioineen. Yhtä lailla tilanteen sanelemana ohjaustyö hyödyntää sepän verstaan, syrjäisen ladon ja kauhtuneen antiikkimuseon interiööriä patoutuneiden tunteidensa näyttämönä.
Näissä tuokioissa päämäärätietoinen tekijäjoukko on onneksi parhaimmillaan, kun sen on loihdittava melkein tyhjästä valkokankaan täyttävää ajanvietettä kulahtaneesta hölynpölystä.
Antti-Jussi Annilan ja Marko Jatkolan teekkaripilalta vaikuttavan idean taustalla on nuoremmalle polvelle ominainen viehtymys tiettyyn kapeaan toimintasektoriin. Mainituille filmikoululaisille tätä edustaa kiinalaisen toimintaelokuvan wuxia-lajityyppi, jossa lapsekkaat tarinat miekoista, sotureista ja noituudesta palvelevat traagisen rakkauden ja rohkeuden ikiaikaisia teemoja.
Kahden kulttuurin mytologiaa yhdistelevää taistelevaa melodraamaa myytiin sekä kotimaisille että ulkomaalaisille rahoittajille kaksikon valmistamalla kymmenminuuttisella johdantojaksolla, joka laajentui lopulta kalevalaista ja kiinalaista kansantarustoa vapaasti poimuttavaksi legendaksi.
Jadesoturin (2006) tuotantobudjetin vaatimattomuus on silti asettanut tiukat rajat suomalaispoikien unelmille eikä ohjaaja Annilan tyylittelystä tuota harmistusta voikaan olla havaitsematta. Kansainväliseksi käyntikortiksi valmistettu elokuva kilpailee nimittäin markkinoilla kymmenkertaisilla tuotantobudjeteilla varustettuja fantasioita vastaan.
Sormusten herran jalanjäljissä
Koska suomalaiskiinalainen yhteistyötuotanto edustaa leimallisesti aasialaista potkunyrkkeilyä, Elias Lönnrotin eepoksen siteeraaminen hoidetaan yhtä mutkattomasti kuin usean maan kansantarustoa hyödyntävässä Peter JacksoninTaru sormusten herrasta -trilogiassakin. Lisäksi elokuvassa on vastaavaa viihteelliseen tulkintaan sopimatonta asenteellista vakavuutta sen naiivissa mystifioinnissa kuin Ang Leen eepoksessa Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme(2000).
Vertailussa kotimainen köyhän miehen akrobatia häviää tietysti ulkoisessa asettelussaan markkinajohtajille jokainen kerta, koska digitaalisten lumemaisemien rikkauteen on hankala vastata parhaallakaan mielikuvituksella. Silti Jadesoturi sisältää suomalaiseksi elokuvaksi poikkeuksellisen paljon tietokoneella viimeisteltyjä keinotekoisia yksityiskohtia, joita ihastellessa tekijät eivät joudu lainkaan häpeämään tuotoksiaan.
Tarina olisi kaivannut kehittelyä
Valmiista filmistä huomaa toki kiusallisenkin selkeästi, missä tuotantoportaan suurin mielenkiinto on prosessin aikana sijainnut. Vielä ikävämmin erottuvat vähiten kriittistä kehittelyä saaneet osa-alueet, joista tarinan kerronnallinen selkäranka on heikoimmilla.
Tämä on harmillista ja kummeksuttavaa, sillä kuuden vuoden aikana ehtinee sentään dramaturgiaankin paneutua visuaalisten silmänkääntötemppujen lisäksi. Fatalistista painoarvoa tähdentävä rakkauden tragedia piirtyy sangen sekavasti silmiemme eteen, kun käsikirjoituksen totiset vertauskuvat, symbolit ja sepitteet kietoutuvat yhdeksi suureksi vuosituhantiseksi saduksi.
Filmin sinänsä luistava rakenteellinen vuorottelu nykyajan ja muinaisen historian välillä on omiaan korostamaan tätä kerronnan avautumiseen liittyvää epäkohtaa.
Menetetyn rakkauden nälkä
Jadesoturin tarina on täyttä legendaa. Se kertoo muinaisesta kiinalaisesta soturista, Sammon takojan pojasta, jonka tehtävänä on estää helvetin tulia iskeytymästä ihmispolojen sammutettavaksi. Saadakseen tilaisuuden rakastamansa naisen kanssa mies siirtää hänelle langennutta kohtaloa saaden mahdollisuutensa nykypäivän Suomessa. Pohjolan peruilla suhteessaan pettynyt seppä avaa hänelle tuodun lippaan, jolloin notkean soturin ja vaimean erakon elämät nivoutuvat yhteen.
Sielun kuolemattomuuteen uskova elokuva ei aihetta sivuavasta väitteestään huolimatta pohdi lainkaan moisen kiertokulun merkitystä, vaan käyttää lähtökohtaa omiin toiminnallisiin tarpeisiinsa. Kamppailujaksoissa etenkin muuntautumiskyvyllään yllättävä Markku Peltola on äkäisessä vedossa omia tarkoitusperiään peittelevänä, paholaisen kidasta ponkaisseena Kalevala-tutkijana.
Tyhjää ja kaunista
Mistään oikeasta sisällöstä ei Jadesoturin kohdalla kannata vakavissaan edes puhua. Visuaalisissa ratkaisuissaan elokuva turvautuu pakon edessä välttämättömään pahaan lähikuvineen ja hidastettuine taistelukoreografioineen. Yhtä lailla tilanteen sanelemana ohjaustyö hyödyntää sepän verstaan, syrjäisen ladon ja kauhtuneen antiikkimuseon interiööriä patoutuneiden tunteidensa näyttämönä.
Näissä tuokioissa päämäärätietoinen tekijäjoukko on onneksi parhaimmillaan, kun sen on loihdittava melkein tyhjästä valkokankaan täyttävää ajanvietettä kulahtaneesta hölynpölystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti