Kangastuksia (2010)

Ohjaus: Xavier Dolan

★★★★☆

Kanadanranskalaisen Xavier Dolanin tulevaisuus näyttää taatulta. Entinen lapsitähti ohjasi esikoiselokuvansa I Killed My Mother (2009) ollessaan vain 19-vuotias. Sen saamat palkinnot Cannesin filmijuhlilla tiesivät viihdettä ikänsä palvelleelle näyttelijälle nostetta vakavan tarkastelun polttopisteeseen.

Elokuvan ja erityisesti sen karismaattisen ohjaajan herättämän huomion vuoksi quebeciläinen olisi voinut tarttua rahoittajien houkutteleviin tarjouksiin, mutta alan kiemuroihin suivaantuneena päätti hoitaa itse toisen teoksensa tuotannon varmistaakseen liikkumavaransa. Odotusten tuomia paineita lahjakas elokuvantekijä arvatenkin taustansa vuoksi käsittelee kypsemmin kuin julkisuuden valokeilaan äkisti nousseet ummikot.

Viisaasti hän myös pysyttelee vielä toistaiseksi sellaisissa turvallisissa aiheissa, jotka sivuavat hänen omaa kokemuspiiriään, eikä juuri aikuistuneena lähde julistamaan liikoja totuuksia elämästä.

Tekee lähes kaiken itse

Kunnianhimoinen Dolan paitsi ohjaa ja käsikirjoittaa, myös leikkaa ja puvustaa elokuvansa itse. Lisäksi hän esiintyy niissä näyttelijänä.

Uuden teoksen tarina on ehkä vähäpätöinen, mutta onneksi elokuvataide on aina muutakin. Menneiden muotivirtausten kopioiminen filmin visuaaliseksi lähtökohdaksi ja hätkähdyttävimmäksi elementiksi ei vielä sinänsä merkitse ihmettä, mutta mieluummin katsoo moitteettomalla tyylitajulla lavastettua arkifantasiaa kuin sätkyttelyä milloin minkäkin trendipinnallisuuden aallonharjalla. Taitavasti hän vieläpä välttelee nostalgisointia.

Dolan asettelee kolmiodraamansa henkilöistä ystävykset Francisin ja Marien James Deanin ja Audrey Hepburnin muottiin ja sävyttää simppelin juonen haikean kaihon ja padotun mustasukkaisuuden tyylitellyksi teerenpeliksi, jossa aivan ilmeisesti tehdään kunniaa Francois Truffaut´n klassikolle Jules ja Jim (1962). Kovin jyrkästi en lähde tuomitsemaan elokuvan heikkouksia, koska tekeminen on niin vilpittömän tuntuista.

Homon Francisin ja heteron Marien kaveruus joutuu koetukselle heidän tielleen juhlissa osuneen Nicolaksen vaikutuksesta. Kiharahiuksinen hurmuri arvatenkin tiedostaa ruokkivansa kummankin ihastusta, muttei paljasta mitään omista mieltymyksistään.

Haaveileva kuvio heijastelee tervettä ja teeskentelemätöntä suhtautumista seksuaaliseen riippumattomuuteen, kokeilunhaluun ja toisaalta kuristavaan hyväksynnän kaipuuseen.

Aistit herkistyvät, aika hidastuu

Elokuvan rytmillisesti levollisissa tuokioissa osoitetaan (itse)ironisesti, kuinka kevyin perustein nuoret aikuiset saavat jännittävimmän vaihtoehdon näyttämään parhaalta. Kiintymyksen ja sen idean lomittuessa henkiseksi sekamelskaksi tarve antaa ja vastaanottaa hellyyttä on helposti suurempi kuin huomiota hakevien kyky toistaiseksi tarjota sitä.

Kangastuksia (2010) lähestyykin muodoltaan ja ilmaisultaan juuri sellaista valheellisesta unelmaa kuin on muotitietoisen kaksikon kuviteltu rakkaus makealta maistuvaan muukalaiseen. Viattomassa matineatodelllisuudessa aika hidastuu, aistit herkistyvät, tupakansavu leijuu sakeana ilmassa ja musiikkivalintojen ikävöivä täyteläisyys lumoaa romanttisuudellaan.

Kuin nuori ohjaaja sisäistäisi sisällön syvyyden suhteellisuuden ja siksi alleviivaisi sitä leikkimällä liikaa kameran zoom-toiminnalla varsinaista juonta katkovissa, nimettömien henkilöiden tunnustuksista koostuvissa välispiikeissä.

Xavier Dolanin kyvyistä kuitenkin vaikuttuneena esitän arvostelun loppuun ennustuksen, että hänestä leivotaan kautta aikain nuorin Kultaisen palmun voittaja.