Ohjaus: Federico Fellini
★★★★☆
Italialaista elokuvaohjaajaa Federico Felliniä ei muisteta vain oman taiteenlajinsa suurena mestarina, vaan yhtenä viime vuosisadan huimimmista visionääreistä kaikki taiteenlajit yhteen laskettuina. Jotta tällainen poikkitaiteellinen arvostus on mahdollista, täytyy hänen teoksissaan olla jotakin perinteiset rajapinnat ylittävää lumovoimaa.
Tunnustan silti heti tämän perään, että minun arvioivaa silmääni Fellinin taide ei ole ainakaan toistaiseksi täydessä mitassaan vakuuttanut. Tietysti hänen assosiaatiosta toiseen rientäviä elokuviaan täytyy arvostaa, mutta henkilökohtaisella haltioitumisen tasolla se kuuluisa viimeinen silaus on jäänyt puuttumaan.
Vuosikymmenen välein toistettavassa maailmanlaajuisessa kriitikkoäänestyksessä maailman parhaasta elokuvasta terävimpään kärkeen toistuvasti sijoittuvan 8 ½:n(1963) äärellä sopii taas pohtia näitäkin asioita. Sukupolveen viittaaminen tuskin antaa vastausta, sillä kaunein taide on myös pysyvintä taidetta, kuten Andrei Tarkovskin tuotanto viimeistään osoittaa.
Niinkin erilaiset taiteilijat kuin Fellini ja Tarkovski lähestyvät teemojaan samankaltaisella, arjesta ylevyyttä etsivällä metodilla. Kummatkin käsittelevät konkreettista ja todellista abstraktioiden kuten unien, painajaisten tai vapaiden mielleyhtymien kautta, jotka saattavat ensi alkuun tuntua käsittämättömiltä.
Ehkä Fellinin ja Tarkovskin taiteen yksi tärkeä ero onkin siinä, kuinka jäsennellysti venäläisohjaaja pystyy kokoamaan ajatusten, tunteiden ja kokemusten toisistaan erottamattoman liitoksen. Italialaisessa ohjaajassa tietty sirkusmainen hulluttelu säilyy mukana kaikkein vakavimmillakin hetkillä.
8 ½:n tunnetussa tarinassa ahdistuneen elokuvaohjaajan inspiraation puutteesta käsitellään luovuuden paradokseja, esimerkiksi sitä kuinka kauheaa maailman monimuotoisuutta rakastavalle taiteilijalle on punoa kasaan yhtä ainoaa totuutta, kun lapsuuden ja aikuisuuden, menneisyyden ja nykyisyyden sekä toden ja epätoden kerrostumat kertovat jostakin aivan muusta. Fellini liikkuu säkenöivällä ironialla katolilaisen Italian kerroksissa, itseään ja ympäristöään säästämättä.
Tunnustan silti heti tämän perään, että minun arvioivaa silmääni Fellinin taide ei ole ainakaan toistaiseksi täydessä mitassaan vakuuttanut. Tietysti hänen assosiaatiosta toiseen rientäviä elokuviaan täytyy arvostaa, mutta henkilökohtaisella haltioitumisen tasolla se kuuluisa viimeinen silaus on jäänyt puuttumaan.
Vuosikymmenen välein toistettavassa maailmanlaajuisessa kriitikkoäänestyksessä maailman parhaasta elokuvasta terävimpään kärkeen toistuvasti sijoittuvan 8 ½:n(1963) äärellä sopii taas pohtia näitäkin asioita. Sukupolveen viittaaminen tuskin antaa vastausta, sillä kaunein taide on myös pysyvintä taidetta, kuten Andrei Tarkovskin tuotanto viimeistään osoittaa.
Niinkin erilaiset taiteilijat kuin Fellini ja Tarkovski lähestyvät teemojaan samankaltaisella, arjesta ylevyyttä etsivällä metodilla. Kummatkin käsittelevät konkreettista ja todellista abstraktioiden kuten unien, painajaisten tai vapaiden mielleyhtymien kautta, jotka saattavat ensi alkuun tuntua käsittämättömiltä.
Ehkä Fellinin ja Tarkovskin taiteen yksi tärkeä ero onkin siinä, kuinka jäsennellysti venäläisohjaaja pystyy kokoamaan ajatusten, tunteiden ja kokemusten toisistaan erottamattoman liitoksen. Italialaisessa ohjaajassa tietty sirkusmainen hulluttelu säilyy mukana kaikkein vakavimmillakin hetkillä.
8 ½:n tunnetussa tarinassa ahdistuneen elokuvaohjaajan inspiraation puutteesta käsitellään luovuuden paradokseja, esimerkiksi sitä kuinka kauheaa maailman monimuotoisuutta rakastavalle taiteilijalle on punoa kasaan yhtä ainoaa totuutta, kun lapsuuden ja aikuisuuden, menneisyyden ja nykyisyyden sekä toden ja epätoden kerrostumat kertovat jostakin aivan muusta. Fellini liikkuu säkenöivällä ironialla katolilaisen Italian kerroksissa, itseään ja ympäristöään säästämättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti