Juno (2007)

Ohjaus: Jason Reitman

★★☆☆☆

Amerikkalaista lähiöapatiaa on satirisoitu viimeisen vuosikymmenen aikana kymmenissä komedioissa, mutta vuoksen käynnistänyt Todd Solondzin Onni (1998) säilyy yhä omassa luokassaan.

Häntä peesaavat valtavirran vääräleuat pyörittävät samoja aineksia vitsimyllyissään, mutta leikkaavat ivastaan kuluttavaa keskiluokkaa aidosti loukkaavat piikit. Totuutta surkeudestaan eivät pikkusieluisuuteen ja valheelliseen lohtuun mieltyneet kykene turhantärkeydessään sulattamaan, mistä Solondz sai aiheen Onnea seuranneeseen rienaukseensa Storytelling (2001).

Jason Reitman valmistaa nokkelampia satiireja kuin isänsä Ivan, muttei välttämättä älykkäämpiä, eikä varsinkaan Solondzin tasolle yltäviä. 30-vuotiaan ohjaajan mieliasetelmissa nauretaan lempeästi asioille, joissa ei heti luulisi olevan mitään hauskaa, ja ne kuorrutetaan arkista kerrontaa piristävillä elementeillä, kuten graafisillä jaksoilla ja akustisilla poplauluilla.

Thank You for Smoking (2005) irvailee kuolemaa kylvävien kansainvälisten suuryritysten silmänkääntötempuille, joten siihen verrattuna Juno (2007) liikkuu paljon kivuttomammalla maaperällä. 16-vuotiaan tytön suunnittelematon raskaus järkyttää tuskin kirkonväkeäkään, joten käsikirjoitukseen on haettu potkua adoptiomarkkinoiden ihmeellisyyksistä ja vanhemman miehen nuorukaiseen tuntemista kielletyistä intohimoista.

Jason Reitman on pätevä ohjaaja kaappaamaan katsojan mukaansa, mutta selvästi kehnompi pitämään hänet koukussaan. Varovaisen ironian pystyy ehkä laittamaan kokemattomuuden piikkiin, mutta melodramaattiset nyyhkyttelyt ovat tietoista laskelmointia, pieninä annoksinakin. Äitiyden vaikutukset ikäisekseen liian itsenäiseen tyttöön jäävät elokuvalta kokonaan käsittelemättä, eikä lopputulos pärjää oikein yhteiskuntasatiirinakaan.

Parhaiten Juno toimii nuorison kieltä puhuvana alustuksena peruskoululaisten biologian tunneille.