Ohjaus: Amin Matalga
★★☆☆☆
Jos haluaa etsiä jotakin trendiä kuluvan vuosikymmenen elokuvasta, tulee mieleeni ensimmäisenä maailmankuvan kyynisyys. Sodat, suuryritysten korruptio, näennäisdemokratia ja yhteiskunnallisten instituutioiden rappeutuminen ovat olleet toistuvia aiheita kymmenissä teoksissa.
Kun juuri oltiin pääsemässä Yhdysvalloissa tapahtuneen vahdinvaihdon seurauksena terrorin todellisuudesta jonkinmoisen muutoksen tielle, puhkesi pankeissa puhallettu talouskupla kaikkine roiskeineen. Voipi siis olla, että vuosikymmenen optimistisimmat elokuvat valmistettiinkin viime vuonna, mistä yhden esimerkin antaa Lähi-idästä tuleva sympaattinen pikkufilmi, jonka matka kaupalliseen levitykseen Suomessa kulki jännittävää reittiä.
Ensin teos kelpasi eksoottisena makupalana pääosin riippumatonta yhdysvaltalaista elokuvaa esittelevälle Sundancen filmijuhlille, jossa se kruunattiin yleisöpalkinnolla. Sieltä kopio kärrättiin mainetta saaneena Helsinkiin Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleille, jossa jälleen äänestämään päästetty yleisö poimi sen sarjastaan. Palkinnoksi elokuva sai normaalia teatterikierrosta koskevan sopimuksen mustaa valkoisella eikä täällä jordanialaista nykyelokuvaa liikaa näekään.
Varjopuolena Kapteeni Abu Raedin (2008) kaltaisissa festivaalikatsojien moneen kertaan kumartamissa elokuvissa on sitten se, että yleisön palkitsemiksi ohjaustöiksi valikoituvat aina tietynlaiset tuotteet. Veikkasin etukäteen matalan profiilin elokuvaa, jossa on jokin mieltä ylentävä humaani piirre, mutta joka on muutoin aika kesy enkä erehtynyt.
Vanhan ja viisaan miehen solmima ystävyys kaltoin kohdeltuun lapseen kelpaa toistuvaksi aiheeksi tarinoihin, joiden perimmäinen funktio on tiedon ja siitä toivottavasti seuraavan ymmärryksen siirtäminen ikäpolvelta toiselle.
Leskimies Abu Raed jynssää lattioita Ammanin lentokentällä, mutta pilotin lakin löydettyään päättää viattomasti turinoida naapuruston lapsille seikkailuistaan lentäjänä. Alkoholisoituneen isänsä vapisuttama, siistijän huimia juttuja omien traumojensa vuoksi vieroksuva Murad oppii kantapään kautta sisäistämään, etteivät valkoiset valheet kasvatuksellisin motiivein ansaitse yhtäläisyysmerkkejä pahaa tarkoittavan piittaamattomuuden kanssa.
Teoksen tavoite on hyvä ja tärkeä, mutta lopputulos ei solmi kovin puhuttelevaa liitosta lapsuuden satujen ihmeistä ja ankeamman aikuisuuden kriiseistä muodostuvien haarojensa välille.
Nuori katsoja kuulisi mieluusti tarkemmin, millaiset legendat vauhdittavat seudun tenavien silmien avautumista ja heidän varttumistaan, kun taas aikuinen kaipaisi parisuhdehelvetissä juovuspäissään tuskaansa rähjäävän kauppiaan luomasta pelon ilmapiiristä vähemmän konfliktikeskeistä ja ratkaisuhakuista. Halu miellyttää mahdollisimman montaa yleisösegmenttiä tuottaa lähes aina haaleita kompromisseja.
Amin Matalgan mieluummin sydämellä kirjoittama kuin järjellä ohjaama teos kuvaa silti pienten ja myös paljon suurempien moraalisten valintojen tekemistä hiljaisella lämmöllä, mukavan papan uurteisia kasvoja ja vaivalloista taaperrusta taltioivin kiireettömin kameranliikkein. Niistä syntyy miellyttävä rytmi sanomaltaan osoittelevalle elokuvalle, joka tummuu aikuisten ihmisten vastuuta vaativaksi vetoomukseksi.
Kun juuri oltiin pääsemässä Yhdysvalloissa tapahtuneen vahdinvaihdon seurauksena terrorin todellisuudesta jonkinmoisen muutoksen tielle, puhkesi pankeissa puhallettu talouskupla kaikkine roiskeineen. Voipi siis olla, että vuosikymmenen optimistisimmat elokuvat valmistettiinkin viime vuonna, mistä yhden esimerkin antaa Lähi-idästä tuleva sympaattinen pikkufilmi, jonka matka kaupalliseen levitykseen Suomessa kulki jännittävää reittiä.
Ensin teos kelpasi eksoottisena makupalana pääosin riippumatonta yhdysvaltalaista elokuvaa esittelevälle Sundancen filmijuhlille, jossa se kruunattiin yleisöpalkinnolla. Sieltä kopio kärrättiin mainetta saaneena Helsinkiin Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleille, jossa jälleen äänestämään päästetty yleisö poimi sen sarjastaan. Palkinnoksi elokuva sai normaalia teatterikierrosta koskevan sopimuksen mustaa valkoisella eikä täällä jordanialaista nykyelokuvaa liikaa näekään.
Varjopuolena Kapteeni Abu Raedin (2008) kaltaisissa festivaalikatsojien moneen kertaan kumartamissa elokuvissa on sitten se, että yleisön palkitsemiksi ohjaustöiksi valikoituvat aina tietynlaiset tuotteet. Veikkasin etukäteen matalan profiilin elokuvaa, jossa on jokin mieltä ylentävä humaani piirre, mutta joka on muutoin aika kesy enkä erehtynyt.
Vanhan ja viisaan miehen solmima ystävyys kaltoin kohdeltuun lapseen kelpaa toistuvaksi aiheeksi tarinoihin, joiden perimmäinen funktio on tiedon ja siitä toivottavasti seuraavan ymmärryksen siirtäminen ikäpolvelta toiselle.
Leskimies Abu Raed jynssää lattioita Ammanin lentokentällä, mutta pilotin lakin löydettyään päättää viattomasti turinoida naapuruston lapsille seikkailuistaan lentäjänä. Alkoholisoituneen isänsä vapisuttama, siistijän huimia juttuja omien traumojensa vuoksi vieroksuva Murad oppii kantapään kautta sisäistämään, etteivät valkoiset valheet kasvatuksellisin motiivein ansaitse yhtäläisyysmerkkejä pahaa tarkoittavan piittaamattomuuden kanssa.
Teoksen tavoite on hyvä ja tärkeä, mutta lopputulos ei solmi kovin puhuttelevaa liitosta lapsuuden satujen ihmeistä ja ankeamman aikuisuuden kriiseistä muodostuvien haarojensa välille.
Nuori katsoja kuulisi mieluusti tarkemmin, millaiset legendat vauhdittavat seudun tenavien silmien avautumista ja heidän varttumistaan, kun taas aikuinen kaipaisi parisuhdehelvetissä juovuspäissään tuskaansa rähjäävän kauppiaan luomasta pelon ilmapiiristä vähemmän konfliktikeskeistä ja ratkaisuhakuista. Halu miellyttää mahdollisimman montaa yleisösegmenttiä tuottaa lähes aina haaleita kompromisseja.
Amin Matalgan mieluummin sydämellä kirjoittama kuin järjellä ohjaama teos kuvaa silti pienten ja myös paljon suurempien moraalisten valintojen tekemistä hiljaisella lämmöllä, mukavan papan uurteisia kasvoja ja vaivalloista taaperrusta taltioivin kiireettömin kameranliikkein. Niistä syntyy miellyttävä rytmi sanomaltaan osoittelevalle elokuvalle, joka tummuu aikuisten ihmisten vastuuta vaativaksi vetoomukseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti