Kello 5 iltapäivällä (2003)

Ohjaus: Samira Makhmalbaf

★★★☆☆ 

Iranilainen elokuva edustaa arjen askareita tarkastelevassa kansantieteellisyydessään kiehtovaa vastinetta länsimaisen kerskakulutuksen kaavoihin. Suomeenkin asti saapuneista ohjaustöistä huokuu sosiaalinen tarkkanäköisyys ja vilpitön empaattisuus kuvattuja henkilöitä kohtaan.

Iranilaisen elokuvan ominaispiirteitä ovat mainitun ilmaisullisen naturalismin lisäksi perinteisen juonielokuvan vaatimuksille selkänsä kääntävä välinpitämättömyys, tunnelmalle ominainen selittämättömyys ja runsas amatöörinäyttelijöiden käyttö. Näillä elementeillä iranilaiset ohjaajat suuntaavat toistuvasti katseensa teollisuusmaiden hurskastelun sokeisiin pisteisiin ja islamilaisen maailman nykytilaan 2000-luvun uusimperialistisessa paineessa.

Iranilaisista ohjaajista maailmankin mittakaavassa hienoimpiin lukeutuu Abbas Kiarostami, jonka runolliset elokuvaballadit lukeutuvat maan filmituotannon lumoavimpaan laitaan.

Kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla mainetta on hankkinut myös Mohsen Makhmalbaf, jonka Kandahar (2001) pääsi Suomessakin teatterilevitykseen. Jälkimmäisen ohjaajatyttäristä nuorempi Hana valmisti ensimmäinen elokuvansa 14-vuotiaana, seurantadokumentin isosiskonsa uuden elokuvan valmistamisesta. Jälkimmäinen on Cannesin Jury-palkintoon yltänyt Kello viisi iltapäivällä (2003), jonka 25-vuotias Samira Makhmalbaf valmisti kolmantena ohjaustyönään.

Kulttuurinen ymmärrys

Kello viisi iltapäivällä vaatii katsojalta samaa kärsivällisyyttä ja hiljalleen lipuvalle tunnelmalle antautumista kuin ohjaajan aiemmatkin teokset Omena (1998) ja Liitutaulut (2000).

Puhdaspiirteisenä dokumentaarisena hahmotuksena teos kuvaa sotatoimien moukaroimaa maata, jossa sukupolvien ja sukupuolien välinen jännite toimii luhistuneen infrastruktuurin kipeänä seuralaisena. Nykyaikainen vuoropuhelu tasa-arvoa ja vapautta korostavine elementteineen on tunkeutumassa kirjaimellisesti maailman ääriin, mutta karulla vaimeudella elokuva osoittaa, ettei ulkopuolisella pakkosyötöllä ole kestäviä vaikutuksia.

Afganistanin nykytodellisuutta Yhdysvaltojen pommitusten ja Taliban-hallinnon kaatumisen jäljiltä tarkastelevassa teoksessa muutoksen tuulet heijastuvat nuoren naisen idealistisessa päätöksessä tulla kolhitun kansan seuraavaksi presidentiksi.

Vanhakantaisen yhteisön kauhistukseksi nainen hakee päätösvaltaista paikkaansa nostamalla huntunsa, käyttämällä modernismin symboliksi kohoavia valkoisia korkokenkiä ja kuvaamalla itsensä levitettäviin vaalimainoksiin. Edeltävää sukupolvea ei silti tuomita taakastaan, vaikka naisten vapauden rajat kaventuvat viimeistään heidän asioidessa vanhempien ihmisten kanssa.

Kandaharin sisarteoksena Kello viisi iltapäivällä kiehtoo täsmälleen niin kauan kuin eleillä, ilmeillä ja maiseman yksityiskohdilla puhutteleva minimalismi täyttää tehtävänsä. Tuhoutuneilla toreilla, syrjäisillä kujilla ja taivaalta pudonneiden lentokoneiden liepeillä yleisinhimillistä sanomaa kulttuurisen ymmärryksen tärkeydestä ei tarvitse erikseen vahvistaa, mutta lukuisten alateemojen jäsentämiseen kokonaisuutta vahvistavaksi ohjaaja olisi kaivannut terävämpää dramaturgista otetta.

Teoksen poliittiset kannanotot terrorismista ja suurvaltapolitiikasta osuvat horjahdellen filmin vaimeaan perusvireeseen, vaikka Samira Makhmalbafin etäinen objektiivisuus säilyttääkin malttinsa.

Länsimaiden kiinnostuksen menettäneen köyhän maan kohtaloa varjostaa sisäisen terrorin ja sukupolvien vastakohtaisuuksien lisäksi ulkomaailman välinpitämättömyys tavallista kansaa kohtaan laskelmoitujen täsmäiskujen siirryttyä seuraavaan kohteeseen.

Poliittisten päättäjien sotilaallinen shakinpeluu muistuttaa taistelutantereella syömisistään vielä pitkän aikaa sen jälkeen, kun eliitti on saanut tarpeekseen sapelinkalistelustaan. Teos rinnastaa kansakunnan kärsimyksen siteeraamaansa runoon härkätaistelijan teurastamisesta, mutta säilyttää osoittelematta ruohonjuuritason täsmällisyytensä. Ehkä juuri siksi ikiaikaisten tapojen ja modernismin ristiriitaa puivan elokuvan puutteita katsoo maltillisemmin.