torstai 23. tammikuuta 2014

Kolme väriä: Sininen (1993)

Ohjaus: Krzysztof Kieslowski
★★★★★
Puolalaista Krzysztof Kieslowskia kiehtoivat elämän suuret eettiset ja filosofiset kysymykset. Kymmenen käskyä (1989-90) huipensi tällaisten perusteemojen kirjon, ja seuraavalla vuosikymmenellä ohjaaja valmisti Ranskan trikolorin merkityksiin kytkeytyvän trilogian, jonka osista Kolme väriä: Sininen (1993) on ensimmäinen.

Se kertoo naisesta, jonka aviomies ja lapsi kuolevat auto-onnettomuudessa elokuvan alussa. Sairaalassa leskirouva katsoo perheensä hautajaisia televisiosta ja hautoo itsemurha-ajatuksia. Toivuttuaan toimintakykyiseksi nainen kääntää selkänsä vanhalle elämälleen, muuttaa Pariisin ihmisvilinään ja ottaa käyttöön vanhan tyttönimensä.

Lopulta hän ryhtyy täydentämään säveltäjämieheltään keskeneräiseksi jäänyttä Euroopan yhdistymistä juhlistavaa konserttoa, sillä elokuva vihjaa naisen koko ajan olleen tekijäparin auteur.

Yksinkertaisimmalla tasollaan Sininen luotaa vapauden harhaa tilanteessa, jossa sitä on teoriassa määräämättömästi, mutta käytännössä ei lainkaan. Tästä nimeke Sininen eli vapaus.

Yhtä lailla teos on kuvaus elämänhalun kadottamisesta, surusta ja paremman huomisen mahdollisuudesta. Ohjaaja Kieslowskille ominaisesti elokuva on hyvin uskonnollinen, mutta sen pyhiä piirteitä on mahdoton lokeroida tunnettujen uskonsuuntausten oppeihin. Elämä ja kuolema, rakkaus ja viha, toivo ja katkeruus sekä sovitus ja armo piirtävät katsojan mieleen uskonnon, jonka nimi on kaikessa laupeudessaan humanismi.

Zbigniew Preisnerin musiikilla, Juliette Binochen kasvoilla ja Kieslowskin sisäistyneellä ohjauksella Sininen on ottanut paikkansa yhtenä 90-luvun eurooppalaisen elokuvan maamerkkinä. Taideteoksen viimeinen otos särkee kauneudellaan sydämen ja mikä erikoisinta, sen tarjoilee puolalainen pessimisti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti