torstai 30. tammikuuta 2014

Leonard Cohen - I´m Your Man (2006)

Ohjaus: Liam Lunson
★★☆☆☆ 

Mika Kaurismäen brasilialaisia rytmejä esittelevät ohjaustyöt ja saksalaisen Fatih Akinin äskettäin esitetty turkkilaisen musiikin juuriin kurkottava Crossing the Bridge - Istanbulin äänet (2005) ovat lajityyppinsä kuvaavia nykyteoksia.
Ne kielivät paitsi vastuullisten kiinnostuksesta rakastamiinsa musiikkisuuntauksiin myös paljon yleisemmästä tarpeesta poimia ränsistyneille menneen maailman takapihoille unohtuneiden tyylilajien kirjoa suuren yleisön hämmästeltäväksi tasapäisyyttä muutoin suosivana aikana.

Samaan joukkoon lukeutuva Wim Wendersin kuubalaispapat listojen kärkeen sinkauttanut Buena Vista Social Club (1999) osoittautui niin suureksi myyntimenestykseksi, että siipiensä kantavuutta uskaltavat nyt koettaa myös nimettömämmät ihailijaohjaajat.

Musiikkidokumentit ovat kuitenkin elokuvan joitakin muita toimintasektoreja epäedullisemmassa asemassa, koska usein motiivina niiden valmistamiselle toimii mainittu läheinen kiintymyssuhde. Narsismiin taipuvaiset taiteilijat toki kernaasti jutustelevat heitä palvovalle kameraväelle, mutta kriittisiin muotokuviin tältä pohjalta on hankala ponnistaa.

Ongelma ei ole vielä aivan kohtuuton silloin, kun kyse on syrjäseutujen tuntemattomista puurtajista, mutta tilanne muuttuu maailmantähtien kohdalla, kun moniarvoisuuden esilletuomiseen liittyviä lieventäviä asianhaaroja ei enää ole.

Rakastettu runoilijamuusikko

Jo 1950-luvun loppupuoliskolla kirjallisilla ansioillaan läpilyöneestä, sittemmin omalaatuisen intiiminä laulaja-lauluntekijänä maineeseen ponnahtaneesta Leonard Cohenista valmistettu tähtikuva edustaa musiikkidokumenttien läpinäkyvää laitaa, jossa epäröimättä kiillotetaan käheästä äänestään tunnetun muusikon jo ennalta kultaista kilpeä. Samaan soittoon on toki lisättävä ohjaaja Lian Lunsonin otteen olevan mitä ilmeisimmin seurausta rehellisestä rakkaudesta Cohenin tunnelmalliseen sävellystyöhön.

Leonard Cohen: I´m Your Man (2006) herättää silti enemmän tarkennusta kaipaavia kysymyksiä ja tyyliseikkoihin kytkeytyvää harmistusta kuin tyytyväistä nyökyttelyä klassikkokappaleiden tahdissa. Dokumentti on nimittäin ulkoasun tarkoituksellista mystisyyttä hakevasta keikaroinnistaan riisuttuna perin yksinkertaisin eväin valmistettu.

Katsojan ei tarvitse kovinkaan tarkkaavaisena seurata Cohenin pohdiskelua, muusikkotovereiden puheenvuoroja ja tunnelmoivien tribuuttiesitysten sarjaa havaitakseen, että homma on purkitettu yhdellä kertaa ja nopeasti.

Vaikutelma on sangen huvittava, kun esimerkiksi irlantilaisen U2-yhtyeen keulahahmo Bono seisoo koko kehumissessionsa ajan.

Ohjaaja toki tekee parhaansa hämätäkseen yleisöä leikkaamalla replikoinnit mahdollisimman moneen kohtaukseen, mutta hutaisten tehdyn työn leimaa jälkituotanto ei enää puhdista.

Arveluttavia painotuksia

Artistista itsestään kiinnostuneille dokumentin perustavat ratkaisut tuottavat varmasti pettymyksen. Elokuvan musiikista vastaavat alkutekstien päällä soivaa I´m Your Man -kappaletta ja filmin loppuhuipennusta lukuunottamatta Cohen-konsertissa musisoivat tutut ja tuntemattomammat tähdet keskushahmon sijasta, mikä filmin kiihottamaa levymyyntiä ajatellen ei ehkä harkitsematon teko olekaan.

Linjaus valitettavasti korostaa teoksen keskeistä ongelmaa, jossa taiteilija ja ihminen Leonard Cohen jää tyystin taka-alalle. Lapsuus, nuoruus, varhaiset vaikutteet ja etenkin artistin pitkä julkinen ura käsitellään kuin pikakelauksella mitään riittävästi syventämättä.

Sen sijaan ohjaaja hekumoi erityisesti Bonolta saamillaan hulppeilla adjektiiveilla, jotka tietysti tavallaan ovat jälkimmäisen omalla vastuulla. Kun Lian Lunson kuitenkin Jumalaan vertaavien sanojen vakuudeksi täräyttää koko valkokankaan levyisen mustavalkoisen kasvokuvan mietteliäästä Cohenista, on painotus jo melkoisen jykevä.

Muotokuva jää syntymättä

Leonard Cohen: I´m Your Man ei siis hulppeista vakuutteluistaan huolimatta kasva alkuunkaan kattavaksi, eikä varsinkaan monisyiseksi muotokuvaksi filosofisesta muusikosta, jonka annetaan liian usein vetäytyä vaiteliaaseen vaatimattomuuteensa, joka samalla on suuressa ristiriidassa ohjaajan paisuttelujen kanssa.

Cohenin charmantin persoonan varassa toimiva kokonaisuus ei liiemmin puntaroi kohteensa historiallista merkitystä sen paremmin kuin hänen kestävän suosionsa syitäkään. Jälkimmäiseen sentään saadaan vastaus, kun artisti viimein kapuaa lavalle U2:n säestämänä ja hönkii Tower of Songin ilmoille. Sillä hetkellä kylmänväreet vihlovat selkäpiitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti