Ohjaus: Florian Henckel von Donnersmarck
★★★☆☆
Saksalainen elokuva kamppaili pitkään toisen maailmansodan perintönsä kanssa ja vasta 1960-luvulla radikaali suuntaus mahdollisti konservatiivisen kaupallisuuden täysimittaisen haastamisen.
Seuraavan vuosikymmenen lopulla maan filmitaide olikin sitten lähimenneisyytensä huipulla, mutta samalla tunnistamattoman lähellä kuolemaa. Moni katsookin, että elokuvan puolella eurooppalainen humanismi menetti korvaamattoman omatuntonsa Rainer Werner Fassbinderin itsemurhaan kesäkuussa 1982.
Saksalaiselle elokuvalle Fassbinderin kuolema merkitsi joka tapauksessa mittaamatonta menetystä, josta se ei ole vieläkään toipunut entiseen loistoonsa. Omaehtoista ja kriittistä äänitorveaan Saksa tuskin koskaan pystyy paikkaamaan, mutta paluu varteenotettavaksi elokuvamaaksi on silti kestänyt kohtuuttoman pitkään.
Alan ulkomaisten lehtijulkaisujen perusteella suunta on viimein ylöspäin, sillä esimerkiksi Berliinin filmifestivaalien puhutuimpien teosten joukkoon lukeutui monta saksalaista ohjaustyötä. Niiden mahdollista painokkuutta odotellessa käy ennakkomittaukseksi Florian Henckel von Donnersmarckin esikoiselokuva, joka sekä aihepiiriltään, mutta ennen kaikkea käsittelytavaltaan edustaa kovinkin toivottavaa lähihistorian selvitystyötä.
Vastalause lyhytnäköisyydelle
Heti alkuun onkin siis todettava, että Itä-Saksan totalitaarisen yhteiskunnan inhimillisiä leikkauspisteitä valottava Muiden elämä (2006) on ratkaisevasti vakavampi ja myös laadukkaampi kuin Wolfgang Beckerin peräti ilmestymisvuotensa parhaaksi eurooppalaiseksi elokuvaksi valittu Goodbye Lenin!(2003).
Jälkimmäinen kuvastaa läntisessä Saksassa sangen nopeasti yleistynyttä vääristynyttä nostalgiaa, jossa terrorisysteemin heikkoudet käännetään historiallisiksi kuriositeeteiksi. Filmi vastaa tietysti maansa omiin sisäpoliittisiin tarpeisiin liennyttävällä asenteellaan, mutta hiljainen hyväksyntä koneiston valheille tuskin hymyilyttää ainakaan kriittistä sivistyneistöä.
Suomalaisesta näkökulmasta tekeekin mieli arvioida ensiksi mainittua teosta moraaliltaan vankemman ohjaajan vastalauseena menneisyyttä karnevalisoivalle lyhytnäköisyydelle. Tätä tukee elokuvan johdonmukainen linja pohtia kommunistisen diktatuurin vaikutuksia yksilötasolla, mikä lopulta heijastaa väkivaltaisen järjestelmän laajempaa lohduttomuutta.
Systeemin sisäinen mahdottomuus
Itä-Saksan hirmuhallinnon keskeinen maanpäällinen symboli oli valtiollinen poliisi Stasi, jonka toiminta kattoi lähes kaiken mahdollisen DDR:n omien kansalaisten urkkimisesta ulkomaanvakoiluun, vastavakoiluun ja radiotiedusteluun.
Berliinin muurin kaatuessa syksyllä 1989 salaisen poliisin palveluksessa oli 16 miljoonan ihmisen maassa pyöreästi 100 000 työntekijää ja peräti 300 000 epävirallista ilmiantajaa.
Elokuvan keskushenkilöinä ovat Stasin palkkalistalla työskentelevä kapteeni ja tämän ympärivuorokautisen salakuuntelun kohteeksi joutuva näytelmäkirjailija. Näiden hahmojen ympärille filmi rakentaa huolellisesti lavastettua epookkia alituisen henkisen paineen alla elävästä järjestelmästä, jonka murtumispisteeksi määrittyy systeemin sisäinen mahdottomuus.
Teos osoittaa mainiosti, kuinka kaikkein huolellisimminkin tilkitty valvontakoneisto on aina viime kädessä sitä hallinnoivan ihmisen päätösten varassa ja vastuulla, eikä mikään sokeaan tottelemiseen perustuva hierarkia kestä loputtomiin sen mielekkyyttä epäilevää vastarintaliikettä.
Tämä kuvastuu teoksen virkaintoisen vakoojan kenties äkilliseltä vaikuttavassa mielenmuutoksessa, kun hän yhtä aikaa järjestelmää hännystelleen taiteilijan tavoin alkaa puuhata isoveljen silmää pakoilevia kriisitoimia. Filmin murheelliset käänteet korostavat sivullisten henkilöiden tuskaa elämänvalon imevässä koneistossa, jossa kukaan ei voi ummistaa silmiään lähimmäisten kärsimyksiltä.
Silti ohjaaja uskaltaa vihjata rohkeasti myös toisenlaiseen tragediaan, joka syntyy vallan dilemmasta: valheisiin uskoneiden ja niitä palvelleiden kansalaisten havahtumisesta oikeudentuntoon ja oman olemassaolonsa vesittymiseen.
Taiteen moraali pakkovallassa
Muiden elämä painottaa taiteen vastuuta sortojärjestelmän suoraselkäisenä vastustajana, muttei eksy jälkiviisastelevaan heristelyyn. Esikoisohjaaja von Donnersmarck puhuu oikeista asioista harkitusti ja tähdellisesti, vain sentimentaaliselta epilogiltaan ja ilmaisultaan teos jättää rutkasti toivomisen varaa.
Elokuvassa voi halutessaan nähdä hyvinkin ajankohtaista ajatussisältöä nyt kun toisenlainen tirkistelykulttuuri on korvannut valtiollisen kyttäämisen.
Saksalaiselle elokuvalle Fassbinderin kuolema merkitsi joka tapauksessa mittaamatonta menetystä, josta se ei ole vieläkään toipunut entiseen loistoonsa. Omaehtoista ja kriittistä äänitorveaan Saksa tuskin koskaan pystyy paikkaamaan, mutta paluu varteenotettavaksi elokuvamaaksi on silti kestänyt kohtuuttoman pitkään.
Alan ulkomaisten lehtijulkaisujen perusteella suunta on viimein ylöspäin, sillä esimerkiksi Berliinin filmifestivaalien puhutuimpien teosten joukkoon lukeutui monta saksalaista ohjaustyötä. Niiden mahdollista painokkuutta odotellessa käy ennakkomittaukseksi Florian Henckel von Donnersmarckin esikoiselokuva, joka sekä aihepiiriltään, mutta ennen kaikkea käsittelytavaltaan edustaa kovinkin toivottavaa lähihistorian selvitystyötä.
Vastalause lyhytnäköisyydelle
Heti alkuun onkin siis todettava, että Itä-Saksan totalitaarisen yhteiskunnan inhimillisiä leikkauspisteitä valottava Muiden elämä (2006) on ratkaisevasti vakavampi ja myös laadukkaampi kuin Wolfgang Beckerin peräti ilmestymisvuotensa parhaaksi eurooppalaiseksi elokuvaksi valittu Goodbye Lenin!(2003).
Jälkimmäinen kuvastaa läntisessä Saksassa sangen nopeasti yleistynyttä vääristynyttä nostalgiaa, jossa terrorisysteemin heikkoudet käännetään historiallisiksi kuriositeeteiksi. Filmi vastaa tietysti maansa omiin sisäpoliittisiin tarpeisiin liennyttävällä asenteellaan, mutta hiljainen hyväksyntä koneiston valheille tuskin hymyilyttää ainakaan kriittistä sivistyneistöä.
Suomalaisesta näkökulmasta tekeekin mieli arvioida ensiksi mainittua teosta moraaliltaan vankemman ohjaajan vastalauseena menneisyyttä karnevalisoivalle lyhytnäköisyydelle. Tätä tukee elokuvan johdonmukainen linja pohtia kommunistisen diktatuurin vaikutuksia yksilötasolla, mikä lopulta heijastaa väkivaltaisen järjestelmän laajempaa lohduttomuutta.
Systeemin sisäinen mahdottomuus
Itä-Saksan hirmuhallinnon keskeinen maanpäällinen symboli oli valtiollinen poliisi Stasi, jonka toiminta kattoi lähes kaiken mahdollisen DDR:n omien kansalaisten urkkimisesta ulkomaanvakoiluun, vastavakoiluun ja radiotiedusteluun.
Berliinin muurin kaatuessa syksyllä 1989 salaisen poliisin palveluksessa oli 16 miljoonan ihmisen maassa pyöreästi 100 000 työntekijää ja peräti 300 000 epävirallista ilmiantajaa.
Elokuvan keskushenkilöinä ovat Stasin palkkalistalla työskentelevä kapteeni ja tämän ympärivuorokautisen salakuuntelun kohteeksi joutuva näytelmäkirjailija. Näiden hahmojen ympärille filmi rakentaa huolellisesti lavastettua epookkia alituisen henkisen paineen alla elävästä järjestelmästä, jonka murtumispisteeksi määrittyy systeemin sisäinen mahdottomuus.
Teos osoittaa mainiosti, kuinka kaikkein huolellisimminkin tilkitty valvontakoneisto on aina viime kädessä sitä hallinnoivan ihmisen päätösten varassa ja vastuulla, eikä mikään sokeaan tottelemiseen perustuva hierarkia kestä loputtomiin sen mielekkyyttä epäilevää vastarintaliikettä.
Tämä kuvastuu teoksen virkaintoisen vakoojan kenties äkilliseltä vaikuttavassa mielenmuutoksessa, kun hän yhtä aikaa järjestelmää hännystelleen taiteilijan tavoin alkaa puuhata isoveljen silmää pakoilevia kriisitoimia. Filmin murheelliset käänteet korostavat sivullisten henkilöiden tuskaa elämänvalon imevässä koneistossa, jossa kukaan ei voi ummistaa silmiään lähimmäisten kärsimyksiltä.
Silti ohjaaja uskaltaa vihjata rohkeasti myös toisenlaiseen tragediaan, joka syntyy vallan dilemmasta: valheisiin uskoneiden ja niitä palvelleiden kansalaisten havahtumisesta oikeudentuntoon ja oman olemassaolonsa vesittymiseen.
Taiteen moraali pakkovallassa
Muiden elämä painottaa taiteen vastuuta sortojärjestelmän suoraselkäisenä vastustajana, muttei eksy jälkiviisastelevaan heristelyyn. Esikoisohjaaja von Donnersmarck puhuu oikeista asioista harkitusti ja tähdellisesti, vain sentimentaaliselta epilogiltaan ja ilmaisultaan teos jättää rutkasti toivomisen varaa.
Elokuvassa voi halutessaan nähdä hyvinkin ajankohtaista ajatussisältöä nyt kun toisenlainen tirkistelykulttuuri on korvannut valtiollisen kyttäämisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti