Ohjaus: Jim Jarmusch
★★★☆☆
Amerikkalaisen art house -elokuvan nimistä Jim Jarmusch on onnistunut lutvimaan halki vuosikymmenten kummajaisen mainettaan menettämättä. Lievät Hollywood-liehittelytkään eivät ole vaikuttaneet persoonallisen ohjaajan uskottavuuteen marginaalien sivullisena, koska hänen teoksiaan on aina arvostettu eurooppalaisilla festivaaleilla.
Suosikkikoomikko Bill Murrayn tähdittämä Broken Flowers (2005) palkittiin Cannesin elokuvajuhlien kakkospalkinnolla Grand Prixillä. Siinä sulkeutui tavallaan yksi ympyrä ohjaajan uralla.
Jo Jarmuschin toiselle ohjaustyölle, episodimaiselle tie-elokuvalle Muukalaisten paratiisi (1984) myönnettiin nimittäin Cannesissa parhaan kuvauksen pokaali. Teos on sittemmin kasvattanut vankkumatonta arvostustaan elokuvaharrastajien joukoissa riisutulla estetiikallaan, koska digitaalinen vallankumous valemaisemineen aiheuttaa enenevässä määrin spontaania vastustusta.
Suomessa Jarmuschin yhteydessä tavataan mainita Aki Kaurismäki tyylillisenä sukulaissieluna, mutta hänen humaania kaihoaan Jarmuschin tuokiotiirailusta saa hakea.
Muukalaisten paratiisi rakentuu löyhän juonen ympärille, jossa seurataan kolmen ihmisen päämäärätöntä elämää arkisen paljaissa ja kehittymättömissä jaksoissa. Willie on New Yorkissa asuva löysäilijä, Eva hänen luokseen Unkarista saapuva serkkutyttö ja Eddie Willien paras (ja ainoa?) ystävä.
Teoksen formalistisesta luonteesta saa erinomaisen käsityksen elokuvan avaavasta, kaikkia esteetikkoja taatusti sävähdyttävästä kohtauksesta. Laskeutuvia ja lähtemään aikovia lentokoneita tarkkailevan Evan olemisessa ja otoksen kompositiossa on matkamielen runollisuutta, josta elokuvan ohuessa sisällössäkin on kyse. Jarmusch erottaa löysiä repliikkejä sisältävät kohtauksensa toisistaan parin sekunnin pimennyksillä, joten henkilöiden irrallisuus ulottuu muotoon saakka.
Muukalaisten paratiisi on kaukana mestariteoksesta, mutta siinä on oma tunnistettava viehätyksensä ja ironiansa amerikkalaisesta unelmasta. Tympeä snobbailu ei vielä nosta päätään.
Jo Jarmuschin toiselle ohjaustyölle, episodimaiselle tie-elokuvalle Muukalaisten paratiisi (1984) myönnettiin nimittäin Cannesissa parhaan kuvauksen pokaali. Teos on sittemmin kasvattanut vankkumatonta arvostustaan elokuvaharrastajien joukoissa riisutulla estetiikallaan, koska digitaalinen vallankumous valemaisemineen aiheuttaa enenevässä määrin spontaania vastustusta.
Suomessa Jarmuschin yhteydessä tavataan mainita Aki Kaurismäki tyylillisenä sukulaissieluna, mutta hänen humaania kaihoaan Jarmuschin tuokiotiirailusta saa hakea.
Muukalaisten paratiisi rakentuu löyhän juonen ympärille, jossa seurataan kolmen ihmisen päämäärätöntä elämää arkisen paljaissa ja kehittymättömissä jaksoissa. Willie on New Yorkissa asuva löysäilijä, Eva hänen luokseen Unkarista saapuva serkkutyttö ja Eddie Willien paras (ja ainoa?) ystävä.
Teoksen formalistisesta luonteesta saa erinomaisen käsityksen elokuvan avaavasta, kaikkia esteetikkoja taatusti sävähdyttävästä kohtauksesta. Laskeutuvia ja lähtemään aikovia lentokoneita tarkkailevan Evan olemisessa ja otoksen kompositiossa on matkamielen runollisuutta, josta elokuvan ohuessa sisällössäkin on kyse. Jarmusch erottaa löysiä repliikkejä sisältävät kohtauksensa toisistaan parin sekunnin pimennyksillä, joten henkilöiden irrallisuus ulottuu muotoon saakka.
Muukalaisten paratiisi on kaukana mestariteoksesta, mutta siinä on oma tunnistettava viehätyksensä ja ironiansa amerikkalaisesta unelmasta. Tympeä snobbailu ei vielä nosta päätään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti