My Blueberry Nights (2007)

Ohjaus: Wong Kar-wai

★★☆☆☆ 

Aasiasta länteen edellisellä vuosikymmenellä siirtyneistä elokuvaohjaajista vain Ang Lee ja Wayne Wang ovat luoneet kohtalaisen uran myös Hollywoodissa, mutta ilman vääriä valintoja eivät hekään ole selvinneet.

Leen Järki ja tunteet (1995) ja Wangin Smoke (1995) saivat kuitenkin työstettäväkseen kiitollista materiaalia. Kummallekin taiteilijalle riitti siirtää oma luontainen tarkastelytapansa impressionistisiin kehyksiin katsojan huomaamatta lainkaan ohjaajien itäistä kulttuuriperimää ja sen erilaista lähestymiskulmaa.

Edellinen perustuu tietysti englantilaisen Jane Austenin viktoriaanista tapakulttuuria ruotivaan opukseen ja jälkimmäinen amerikkalaisen Paul Austerin puheliaaseen käsikirjoitukseen.

Hongkongin kärkiohjaaja Wong Kar-wai on saanut epäilemättä tukun työtarjouksia lännen rahakkailta markkinoilta viimeistään In the Mood for Loven (2000) pääosanesittäjän tultua palkituksi maailman arvostetuimmilla elokuvajuhlilla Cannesissa. Siirron motiiveja tarkkaan harkittuaan ohjaaja päätti vasta nyt kokeilla siipiään tyystin toisenlaisilla säännöillä pelaavassa järjestelmässä, jossa kaikkein menestyneimmätkin tekijät joutuvat kamppailemaan tosissaan säilyttääkseen päätösvaltansa.

Aiheesta sopii kysyä vaikkapa väkivaltabaletteja säveltäneeltä John Woolta, jonka ura on mennyt Amerikassa täysin pieleen.

Matka halki Amerikan

Cannesissa maailmanensi-iltansa saanut englanninkielinen My Blueberry Nights(2007) on eräänlainen tie-elokuva, jonka keskeisissä puherooleissa esiintyvät Hollywoodin nimekkäät tähdet. Heillekään Wong Kar-wai ei ole kuitenkaan antanut mahdollisuuksia sooloiluun, sillä ohjauksen lisäksi hän vastaa filmin käsikirjoituksesta ja tuottamisesta. Näin ohjaaja on saanut varmistettua, että lopputulos kertoo nimenomaan hänen näkemyksistään.

Taiteellista floppia pelänneet voivatkin huokaista helpotuksesta.

Ohjaajan kaikki teokset kuvaavat rakkaudesta haaveilevia ihmisiä, jotka joutuvat kohtaamaan oman riittämättömyytensä ja jokapäiväisen arjen katkerat pettymykset. He polttavat näppinsä ja särkevät sydämensä sekä tulevat toisinaan satuttaneeksi läheisiään purkaessaan omia traumojaan.

Myös tämän teoksen kipein tragedia syntyy jo Days of Being Wildin (1991) tuntemasta vastarakkauden puutteesta, jota setvitään kolmessa maantieteellisestikin erillisessä jaksossa. Se saa nuoren newyorkilaisnaisen karistamaan kaupungin tomut jaloistaan pitkän johdannon päätteeksi ja suuntaamaan americanan tunkkaiselle takapihalle Memphisiin, missä suhteensa päättymistä suree myös alkoholisoitunut poliisimies.

Filmin viimeisessä episodissa nuoret naiset pelaavat rahasta, jonka virrat pyörivät voittojen ja tappioiden vaihtelevissa uomissa aivan kuten romanssienkin laineet. Lopulta kaikkien on katsottava totuutta silmiin.

Kulttuurien yhteentörmäys

Mahtaakohan ohjaaja oivaltaa, kuinka pienet yksityiskohdat voivat olla merkitseviä? Jatkaessaan tuotantonsa tärkeimmän teeman käsittelyä amerikkalaisessa elokuvassa hän tuskin vielä aavistaa pahaa, etenkin kun ohjaajan kaihoromanttinen visuaalinen kieli säilyy edelleen rikkumattomana.

Tyylirikko ja sisältövirheet ilmaantuvat, kun itäisen kulttuuripiirin mielentiloja siirretään toisella tapaa motivoituviin, myös kansallisuudeltaan erilaisiin persooniin. Tarinan ihmiset ovat liian puheliaita ja eläväisiä, jotta heidän yksinäisyytensä ja yksin olonsa tuntuisi perustellulta. Viinaan menevän keski-ikäisen poliisin katkera tilitys on vielä uskottavaa, mutta viehkon ja päättäväisen naisen pettymys vaikuttaa liioitellulta ja pakoilu perusteettomalta.

Roolihenkilöistä ei välity se pakahduttava sivullisuuden tuntu, joka sitoisi heidän vaimeat katseensa ja apeat ilmeensä osaksi alakuloisen varjomaailman tummia hengähdyksiä. Viime kädessä Wong Kar-wain hahmottama ontto irrallisuus on liian itseriittoista ja pakotettua, jotta se vastaisi vaihtuvien toimintaympäristöjen erilaisia vaatimuksia.

Ohjaaja peittelee ongelmaa neonväripaletin säihkeellä hiukan teennäisesti, kuin kohtaloonsa tyytyen, sentimentaalista uskoa valaen. Teeman käsittelyltään ja luonnehdinnoiltaan elokuva jää ohjaajan tuotannon ohuimmaksi.