★★★★☆
Pohjoismaissa tuotettuja genrefilmejä näkee elokuvateattereissa huomattavan harvoin, eikä kyse ole pelkästään levityskanavien työnjaosta.
Esimerkiksi jännitys- fantasia- ja toimintaelokuvien lajityypit vaativat tavallisesti runsaasti rahoitusta, jotta jälki on edes siedettävää, ja markkinoilla vastassa ovat amerikkalaisten teollisuuslaitosten vaurauttaan uhkuvat tähtituotteet. Silti etenkin eurooppalaisen elokuvan huipulle taas nousseesta Tanskasta virtaa isompien poikien leikkejä apinoivia vaihtoehtovirityksiä kaikilta mainitsemiltani filmilohkoilta.
Uskallan silti väittää, että vahvemmilla eurooppalainen ja sitä myöten myös pohjoismainen elokuva on, kun se rohkeasti käyttää omia vahvuuksiaan arkirealistisempien psykodraamojen osaajana. Tällöin katseet kääntyvät esimerkiksi puolalaisen Roman Polanskin varhaisiin ohjaustöihin, joissa kauheinta jälkeä syntyy aina ihmisen pään sisällä.
Norjalaisfilmin sisällössä ja ilmaisussa huomaakin selviä liitoskohtia Polanskin useaan teokseen, mutta päällimmäisenä toki teoksen nimenkin vihjaamaan Vuokralaiseen (1976). Yhtään vaikea ei ole silti havaita elokuvan vapaasti hyödyntäneen myös sellaisten nykypäivän kärkiohjaajien kuin Gaspar Noén, David Fincherin jaChristopher Nolanin kerrontatyyliä.
Lopputeksteissä ohjaaja kiittää vielä Paul Schraderia eikä mielenterveyden häilymiseen liittyvät painotukset kiitosten tarvetta vähennäkään.
Pienimuotoisten elokuvien tekijä
Naapurin (2005) ohjaaja Pål Sletaune on kolmella Norjassa valmistamallaan elokuvalla hankkinut omapäisen ja viihteen nykytrendejä vastaan taistelevan tekijän aina haasteellisen maineen. Hänen kieroja sävyjä sisältävistä elokuvistaan yksikään ei ylitä pituudeltaan puolentoista tunnin rajaa ja suunta on siinäkin alaspäin. Uusin filmi on nimittäin enää 74 minuutin mittainen.
Jo 90-luvun lopulla Sletaune kiinnitti Hollywoodin huomion ja hänen ohjattavakseen tarjottiin amerikkalaista keskiluokkaa ivaava satiiri. Nyrjähtäneiden hengenmaisemien taltioijalle aihepiiri olisi varmasti soveltunutkin, mutta norjalainen katsoi American Beautyn (1999) käsikirjoituksen kelvottomaksi ja kiitti kauniisti.
Samaa ehdottomuuden ilmapiiriä ohjaaja välittää myös jännitysfilminsä kireässä atmosfäärissä. Se kietoo muutamalla kohtauksella katsojan takalukkoon jumiutuneeseen maailmaansa antamatta yleisölle minkäänlaisia edellytyksiä selviytyä labyrintistään. Sletaune pakottaa jo ensimmäisen kelan aikana hyväksymään vainoharhaiset, epämiellyttävää uhkaa väreilevät tapahtumansa sellaisenaan, ilman helpottavia hengähdystaukoja.
Yksinkertaisen hypnoottista
Langanlaiha juoni on elokuvassa silkka veruke peilata ihmisen psyyken häilyväisyyttä ja muistin valikoivaa tallennusvoimaa.
Tyttöystävänsä jättämä mies palaa työstään kotiin ja tulee houkutelluksi kahden naisnaapurinsa asuntoon. Arkinen avuliaisuus muuttuukin äkisti yhä kuristavammaksi käyväksi sadististen viettelyjen ja valheiden vyyhdeksi, jossa henkilöiden motiivit säilyvät yhtä arvoituksellisina kuin umpioituneiden kulissien kätkemät salaisuudetkin.
Dynaamisesti leikattu teos on ilmaisultaan poikkeuksellisen kiehtova olematta silti vähääkään keikaroiva tai kapean formalistinen. Pål Sletaune kiristää jännitteitä päähenkilön mieltä peilaavilla kuvakulmilla, joissa kamera kirjaimellisesti vetäytyy nurkkaan yhä tukalampaan asemaan ajautuvan miehen mukana tai kiihottuu hysteerisiin purkauksiin sapen kiehuessa rinnuksille.
Filmin subjektiivinen näkökulma ja sitä horjuttavan rinnakkaistodellisuuden läsnäolo ovat hajoavan mielen tasavertaisia repeämiä, eivätkä suinkaan odotuksilla pelaavaa tympeää taiteilua.
Vapauttavan pelastuksen harha
Sielunvoimien pimeää puolta kartoittava ohjaustyö ei varmasti miellytä kaikkien makua, mutta sellaiseksi elokuvaa ei ole valmistetukaan. Kieltäytyessään puhdistamasta rumuuttaan millään tavalla elokuva edustaa aikakaudellemme epäsovinnaista pessimissiä ja johdonmukaisuutta, kun kaikki pettyvät, kärsivät, kuolevat tai jämähtävät painajaisten ikuiseen kierteeseen.
Todellisuuden muretessa pala palalta joutuu myös katsoja vastakkain peilikuvansa kanssa puntaroimaan henkisen tasapainonsa kiinteiksi luulemiaan perustuksia. Kyynisine päätelmineen arjen kauhua valottava teos on tyrmäävä, eikä siitä nihilismikään ole kaukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti