Ohjaus: Andrei Zvjagintsev
★★★★☆
Jossakin Pohjois-Venäjän rannikkoseudulla nuori veljeskaksikko kokeilee uskalluksensa rajoja ystäviensä seurassa.
Vanhempi veljeksistä hyppää veteen tornin korkeimmalta tasanteelta, mutta nuorempi jähmettyy paikoilleen ja suostuu kapuamaan alas vasta äidin saavuttua paikalle. Seuraavana päivänä Andrei ja Ivan nahistelevat asiasta ja juoksevat kiihtyneinä kotiinsa, jossa heitä kaikkien yllätykseksi odottaa kahdentoista vuoden ajan tietymättömissä ollut isänsä.
Andrei Zvjagintsevin esikoisohjaus käynnistyy henkeäsalpaavilla kuvilla. Maisemien jylhyys, kuvasommitelmien ankaruus ja värien kylmyys luovat pohjan arvoituksellisesti etenevän perhetarinan hyisyydelle. Isä ja pojat lähtevät automatkalle, josta muodostuu veljesten kanttia ja keskinäistä luottamusta testaava koettelemus.
Isä on kovanaama, mahdollisesti rikollinen, joka ei päästä poikiaan helpolla.
Venetsian elokuvajuhlien Kultaisella leijonalla palkittu haastava ohjaus säilyttää tiukan ja keskittyneen ilmaisuksellisen otteensa läpi elokuvan. Sen henkilöistä tärkein on kuopus Ivan, jonka on voitettava pelkonsa ja kerättävä rohkeutensa haastaakseen isänsä pikaista aikuistumista vaativan viikon aikana.
Hymyttömän isän motiiveista ohjaaja ei halua tarkoituksellisesti paljastaa juuri mitään, sillä keskeistä on poikien kasvamisprosessi tuntemattoman (uhan) edessä. Kestävän taiteen ei tarvitsekaan selittää tapahtumiaan tai teemojaan puhki, mutta varmastikin jonkinlaista johtoajatuksen terästämistä Paluu (2003) olisi silti kaivannut. Huimalla atmosfäärillään se paikkaa sisällön puutteita.
Venäläisen elokuvataiteen pelastajan titteli on kaikki syy tarjota Andrei Zvjagintseville, Tarkovskin ilmeiselle perilliselle. Myös Tarkovski avasi menetetyn lapsuuden kuvauksella, Ei paluuta (1962), jonka päähenkilö on Ivan. Ohjaajien etunimi toistuu Ivanin veljessä, Andreissa.
Paluuta seuraava The Banishment (2007) on jo täysimittainen saavutus, raamatullisen kadotuksen suurilla ja intiimin sielunpeilauksen pienillä liikkeillä vuorotteleva mestariteos.
Vanhempi veljeksistä hyppää veteen tornin korkeimmalta tasanteelta, mutta nuorempi jähmettyy paikoilleen ja suostuu kapuamaan alas vasta äidin saavuttua paikalle. Seuraavana päivänä Andrei ja Ivan nahistelevat asiasta ja juoksevat kiihtyneinä kotiinsa, jossa heitä kaikkien yllätykseksi odottaa kahdentoista vuoden ajan tietymättömissä ollut isänsä.
Andrei Zvjagintsevin esikoisohjaus käynnistyy henkeäsalpaavilla kuvilla. Maisemien jylhyys, kuvasommitelmien ankaruus ja värien kylmyys luovat pohjan arvoituksellisesti etenevän perhetarinan hyisyydelle. Isä ja pojat lähtevät automatkalle, josta muodostuu veljesten kanttia ja keskinäistä luottamusta testaava koettelemus.
Isä on kovanaama, mahdollisesti rikollinen, joka ei päästä poikiaan helpolla.
Venetsian elokuvajuhlien Kultaisella leijonalla palkittu haastava ohjaus säilyttää tiukan ja keskittyneen ilmaisuksellisen otteensa läpi elokuvan. Sen henkilöistä tärkein on kuopus Ivan, jonka on voitettava pelkonsa ja kerättävä rohkeutensa haastaakseen isänsä pikaista aikuistumista vaativan viikon aikana.
Hymyttömän isän motiiveista ohjaaja ei halua tarkoituksellisesti paljastaa juuri mitään, sillä keskeistä on poikien kasvamisprosessi tuntemattoman (uhan) edessä. Kestävän taiteen ei tarvitsekaan selittää tapahtumiaan tai teemojaan puhki, mutta varmastikin jonkinlaista johtoajatuksen terästämistä Paluu (2003) olisi silti kaivannut. Huimalla atmosfäärillään se paikkaa sisällön puutteita.
Venäläisen elokuvataiteen pelastajan titteli on kaikki syy tarjota Andrei Zvjagintseville, Tarkovskin ilmeiselle perilliselle. Myös Tarkovski avasi menetetyn lapsuuden kuvauksella, Ei paluuta (1962), jonka päähenkilö on Ivan. Ohjaajien etunimi toistuu Ivanin veljessä, Andreissa.
Paluuta seuraava The Banishment (2007) on jo täysimittainen saavutus, raamatullisen kadotuksen suurilla ja intiimin sielunpeilauksen pienillä liikkeillä vuorotteleva mestariteos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti