Panic Room (2002)

Ohjaus: David Fincher

★★★☆☆

Vaikka yhdysvaltalaisen David Fincherin kaikki elokuvat ovat joko tarkasti rajattuihin tiloihin tai yksilön murtumisiin paneutuvia ohjaustöitä, ulottuu niiden lavea ja paljastava valokeilaennen kaikkea yhteiskunnan mustiin likaviemäreihin. 

 

Renny Harlinin ohjaamaksi tarjottu Alien 3 (1992) on vertaus koko sivilisaation tuhoutumisesta, sarjamurhaajatrilleri Seitsemän (1995) lamakauden yhteenveto ja jopa Hitchcock-pastissilta ensi silmäykseltä vaikuttava Panic Room (2002) sisältää houkuttelevia maailman- ja sisäpoliittisia vihjeitä. 

 

Perusvire yhteiskunnan lamaannuttamista turvattomista ihmisistä seuraa ohjaajan jokaista madonlukua, joissa kuoritaan amerikkalaista unelmaa ja paljastetaan kansakunnan ulkoisen tyytyväisyyden taustalla muhivat intiimit kriisipesäkkeet.  

 

Ehkä Fincherin otteessa on silti havaittavissa pientä lipsumista, jos verrataan esikoisohjauksen synkkyyttä hänen tuoreimman filminsä Zodiacin (2007) valjuuteen. 

 

Panic Room kertoo eroprosessia käyvästä äidistä ja tämän kouluikäisestä tyttärestä, jotka muuttavat huippuunsa viritetyn teknologian suojaamaan luksusasuntoon tietämättä huoneistoon kätketyistä perintörahoista, joita kovaonninen rikollisjoukkio tavoittelee.  

 

Nopeaksi murtokeikaksi suunniteltu öinen vierailu käy piinallisen pitkäksi, kun asukkaat lukittautuvat piiloonsa eivätkä suostu luovuttamaan saalista. 

 

Jälleen ohjaajan maailma aukeaa pimeänä, ainaisen sateen ja viiman piiskaamana ansana, jossa modernin ajan vitsaukset – raha, ahneus ja yleinen apaattisuus – heijastuvat ongelmanratkaisujen tilapäisyydessä. Viritykset saattavat laueta suutareina, mutta pahan kierre on taas valmis alkamaan ihmisten keskinäisen luottamuksen kadottua ajat sitten kovan kapitalismin uhrilahjana. 

 

Aineellisen hyvinvoinnin autuuteen nihkeästi suhtautuva rappiovisio saattaisi näyttäytyä itsetarkoituksellisena uhkakuvana eriarvoisuuden hinnasta, ellei tietäisi sen olevan johdonmukaista analyysiä jokapäiväisestä uutismateriaalista.