Ohjaus: Tom Tykwer
★★☆☆☆
Uuden amerikkalaiselokuvan puolelta Jonathan Demmen Uhrilampaat (1991) jaDavid Fincherin Seitsemän (1995) ovat tummanpuhuvuudessaan kuvaavia sarjamurhaajan muotokuvia.
Niissä demonisia pahuuden ruumiillistumia ovat ylivertaisen älykkäät sadistiset tuomarit, jotka armotta sivaltavat ansaan eksyneitä. Samalla kyseiset teokset mittaavat tunteettomien tappajien ja heitä jahtaavan virkavallan hoksottimia muokaten väkivaltaisesta piirileikistä osapuolten yhteisen painajaisen.
Ongelmia näille ulkoasultaan viimeistellyille, ankean pessimistisille perikatokuvauksille syntyy vasta silloin, kun joku oivaltaa kysyä luonnehdintojen todenperäisyydestä.
Sarjamurhaajat harvemmin ovat länsimaista sivilisaatiota rankaisevia Jumalan ruoskia, vaan pikemminkin pelinsä menettäneitä surkimuksia ja takalukkoon jämähtäneitä sosiopaatteja. Heistä taas ei syntyisi viileän kyynisiä jännitysfilmejä, vaan suuren yleisön hylkimiä sosiodraamoja tai ahdistavia sairaskertomuksia.
Siksi saksalaisen Tom Tykwerin uusinta ohjaustyötä lähestyy varovaisen kiinnostuneena. Heti ensiminuuteistaan lähtien haisevien kalojen, eläinruhojen ja siivottomien torikauppiaiden sekaan liukuva kamera vihjaa alkukantaisten viettien maailmasta, jossa ei ole sijaa ylimaalliselle nerokkuudelle tai edes inhimilliselle vihalle. Ihmiset ovat yhtä heikkouksiensa kanssa.
Tässä likaisessa sikolätissä vallitsevat luonnonlait ja perusaistit, joiden johdattamana elokuvan antisankari käy kaltevalle pinnalleen.
Entistäkin taitavammin keinoin
Tykwer lukeutuu uuden saksalaisen elokuvan menestysohjaajiin. Formalistisena ohjaajana hän palvoo muotoa sisältöä tärkeämpänä, mikä näkyy eritoten Juokse Lolan! (1999) kolmiosaisessa rakenteessa.
Mitenkään yksiselitteinen Tykwer ei silti ole, siitä todisteena Krzysztof Kieslowskin jäämistöstä poimitun käsikirjoituksen elokuvasovitus Heaven (2002). Toinen juttu on sitten se, että kohtalonomaisen rakkauden skenaariosta muodostui koston ja marttyyriuden manifestaatio.
Ketään ei näin ollen hämmästytä, kun toteaa ohjaajan tuoreimman teoksen noudattavan jo tutuksi tullutta toimintalinjaa. Parfyymi - erään murhaajan tarina(2006) on entistäkin taitavamman ammattilaisen valmistama elokuva, jonka tekijällä ei vaikuta olevan häpyä lainkaan.
Niinpä Tykwerin aihepiirin asetuksiin tekemät, sinänsä kaivatut säädöt tuottavat vain päänsärkyä katsojalle, joka kummastelee ohjaajan moraalisille kuperkeikoille. Skenaristina hän etsii vastausta ihmiskunnan tappamisen nälkään äärimmäisistä perusasioista, maan ja ruumiin voimista, mutta ohjaajana hän työstää löytämänsä seikat uskonnollisen hurmahengen verukkeiksi.
Nuoren tappajan muotokuva
Parfyymi kertoo otsakkeensa mukaisesti 1800-luvun Ranskaan torimyyjän äpärälapseksi syntyvästä pojasta, jonka orpokodin muut lapset havaitsevat heti paholaisen perilliseksi. Nahkurinverstaan orjuudesta hän pääsee lopulta hajuvesimestarin oppipojaksi, kun nuorukaisen onnistuu osoittaa poikkeukselliset kykynsä.
Petomaisella nenällä varustettu velho kahliutuu lopulta viettinsä vangiksi pyrkiessään valmistamaan naisen tuoksusta purkitettavaa hajustetta.
Karmiviin surmatöihin antaumuksella paneutuva elokuva erottuu kyllä edukseen tavanomaisista sarjamurhaajan muotokuvista, koska se ei etsi lainkaan mielenterveydellisiä syitä lapsenkasvoisen lahtaajan kauhistuttaville toimille.
Yksinkertaistavat psykologisoinnit kiertäessään elokuva välttää kerralla monta ongelmaa.
Näkökulman valinta tuntuu perustellulta juuri niin pitkään kuin ohjaaja malttaa pysyä ihmistä johdattavien darwinistishedonististen voimien parissa. Ratkaisevalle vedenjakajalle teos saapuu vasta siinä vaiheessa, kun elokuvan on päätettävä, millaista viestiä se haluaa välittää.
Epämiellyttävää vitsikkyyttä
Parfyymi on lievästi sanottuna kaksijakoinen elokuva, jota katsoessa saa tottunutkin yleisö olla varuillaan. Ohjaajan upea kameratyö lipuu linjakkaasti hajujen täyttämissä miljöissä, joissa kalmantuoksuinen luomistyö tottelee lopulta jumalallista johdatusta.
Voimakkaasti latautuneessa avainkohtauksessa ihmiskuntaa kyykytetään tainnuttavan intohimoisella liekillä, eikä henkilöiden lisäksi katsojakaan tahdo uskoa silmiään. Elokuva hehkuttaa nimittäin uhrimieltä niin tunneperäisesti, ettei moista ole ainakaan hetkeen valkokankaalla nähnyt.
John Hurt ironisena kertojana asettaa filmin sävyn ensimmäisistä lauseista alkaen huvittuneen kepeäksi. Siinä tiivistyy Tom Tykwerin keikaroivan ohjaustyön keskeinen ongelma. Harvinaisen raakoja riittejä soisi käsiteltävän monta luokkaa vakavammin. Lopputuloksessa on epämiellyttävää vitsikkyyttä.
Ongelmia näille ulkoasultaan viimeistellyille, ankean pessimistisille perikatokuvauksille syntyy vasta silloin, kun joku oivaltaa kysyä luonnehdintojen todenperäisyydestä.
Sarjamurhaajat harvemmin ovat länsimaista sivilisaatiota rankaisevia Jumalan ruoskia, vaan pikemminkin pelinsä menettäneitä surkimuksia ja takalukkoon jämähtäneitä sosiopaatteja. Heistä taas ei syntyisi viileän kyynisiä jännitysfilmejä, vaan suuren yleisön hylkimiä sosiodraamoja tai ahdistavia sairaskertomuksia.
Siksi saksalaisen Tom Tykwerin uusinta ohjaustyötä lähestyy varovaisen kiinnostuneena. Heti ensiminuuteistaan lähtien haisevien kalojen, eläinruhojen ja siivottomien torikauppiaiden sekaan liukuva kamera vihjaa alkukantaisten viettien maailmasta, jossa ei ole sijaa ylimaalliselle nerokkuudelle tai edes inhimilliselle vihalle. Ihmiset ovat yhtä heikkouksiensa kanssa.
Tässä likaisessa sikolätissä vallitsevat luonnonlait ja perusaistit, joiden johdattamana elokuvan antisankari käy kaltevalle pinnalleen.
Entistäkin taitavammin keinoin
Tykwer lukeutuu uuden saksalaisen elokuvan menestysohjaajiin. Formalistisena ohjaajana hän palvoo muotoa sisältöä tärkeämpänä, mikä näkyy eritoten Juokse Lolan! (1999) kolmiosaisessa rakenteessa.
Mitenkään yksiselitteinen Tykwer ei silti ole, siitä todisteena Krzysztof Kieslowskin jäämistöstä poimitun käsikirjoituksen elokuvasovitus Heaven (2002). Toinen juttu on sitten se, että kohtalonomaisen rakkauden skenaariosta muodostui koston ja marttyyriuden manifestaatio.
Ketään ei näin ollen hämmästytä, kun toteaa ohjaajan tuoreimman teoksen noudattavan jo tutuksi tullutta toimintalinjaa. Parfyymi - erään murhaajan tarina(2006) on entistäkin taitavamman ammattilaisen valmistama elokuva, jonka tekijällä ei vaikuta olevan häpyä lainkaan.
Niinpä Tykwerin aihepiirin asetuksiin tekemät, sinänsä kaivatut säädöt tuottavat vain päänsärkyä katsojalle, joka kummastelee ohjaajan moraalisille kuperkeikoille. Skenaristina hän etsii vastausta ihmiskunnan tappamisen nälkään äärimmäisistä perusasioista, maan ja ruumiin voimista, mutta ohjaajana hän työstää löytämänsä seikat uskonnollisen hurmahengen verukkeiksi.
Nuoren tappajan muotokuva
Parfyymi kertoo otsakkeensa mukaisesti 1800-luvun Ranskaan torimyyjän äpärälapseksi syntyvästä pojasta, jonka orpokodin muut lapset havaitsevat heti paholaisen perilliseksi. Nahkurinverstaan orjuudesta hän pääsee lopulta hajuvesimestarin oppipojaksi, kun nuorukaisen onnistuu osoittaa poikkeukselliset kykynsä.
Petomaisella nenällä varustettu velho kahliutuu lopulta viettinsä vangiksi pyrkiessään valmistamaan naisen tuoksusta purkitettavaa hajustetta.
Karmiviin surmatöihin antaumuksella paneutuva elokuva erottuu kyllä edukseen tavanomaisista sarjamurhaajan muotokuvista, koska se ei etsi lainkaan mielenterveydellisiä syitä lapsenkasvoisen lahtaajan kauhistuttaville toimille.
Yksinkertaistavat psykologisoinnit kiertäessään elokuva välttää kerralla monta ongelmaa.
Näkökulman valinta tuntuu perustellulta juuri niin pitkään kuin ohjaaja malttaa pysyä ihmistä johdattavien darwinistishedonististen voimien parissa. Ratkaisevalle vedenjakajalle teos saapuu vasta siinä vaiheessa, kun elokuvan on päätettävä, millaista viestiä se haluaa välittää.
Epämiellyttävää vitsikkyyttä
Parfyymi on lievästi sanottuna kaksijakoinen elokuva, jota katsoessa saa tottunutkin yleisö olla varuillaan. Ohjaajan upea kameratyö lipuu linjakkaasti hajujen täyttämissä miljöissä, joissa kalmantuoksuinen luomistyö tottelee lopulta jumalallista johdatusta.
Voimakkaasti latautuneessa avainkohtauksessa ihmiskuntaa kyykytetään tainnuttavan intohimoisella liekillä, eikä henkilöiden lisäksi katsojakaan tahdo uskoa silmiään. Elokuva hehkuttaa nimittäin uhrimieltä niin tunneperäisesti, ettei moista ole ainakaan hetkeen valkokankaalla nähnyt.
John Hurt ironisena kertojana asettaa filmin sävyn ensimmäisistä lauseista alkaen huvittuneen kepeäksi. Siinä tiivistyy Tom Tykwerin keikaroivan ohjaustyön keskeinen ongelma. Harvinaisen raakoja riittejä soisi käsiteltävän monta luokkaa vakavammin. Lopputuloksessa on epämiellyttävää vitsikkyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti