Ohjaus: Olivier Dahan
★☆☆☆☆
Jos minulla olisi valta päättää elokuvantekijöiden projekteista, siirtäisin lähimpään roskakoriin lähes kaikki kohteensa koko historiaa märehtivät elämäkerrat.
Biografien ensimmäisenä ja tärkeimpänä tehtävänä pidän onnistunutta rajaustyötä, joka taiteellisen vapauden nimessä voi tarttua vaikkapa henkilön tiettyyn elämänvaiheeseen, toimintatapaan tai luonteenpiirteeseen. Taitava tekijä löytää kyllä tällaisestakin perspektiivistä avaimet sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen, jotka draaman kaaren istuviksi osiksi pakotettuina vaikuttavat aina oikean elämän halveeraamiselta.
Lyhyesti sanottuna, mitä tunnollisemmin kohteen vaiheita reskonstruoidaan tietosanakirjaa apuna käyttäen, sitä kuivempia, tavanomaisempia ja näköalattomampia filmeistä tulee.
Suurprojektien edut ja haitat
Sellaisessa muodossa kuin Edith Piafin elämä Pariisin varpusessa (2006) esitetään, sotii taiteellisen luovuuden lakeja vastaan. Se tutkii kuuluisan laulajan uran kiintopisteitä usealla vuosikymmenellä vastaavalla uutteruudella kuin esimerkiksiTimo Koivusalo tekee Sibeliuksessaan (2003), mutta pelkkä historiallinen tarkkuus tai tässä tapauksessa käsittääkseni epätarkkuus tuskin tyydyttää todellisista elämyksistä viehättyvää katsojaa.
Heti perään on myös mainittava roolituksen vaikeus vuosikymmeniä kattavassa kokonaisuudessa. Yhdet ratkovat ongelman käyttämällä monta näyttelijää, toiset panostavat maskien paksuuteen. Pariisin varpunen uskoo molempien autuuteen.
Isojen elokuvamaiden suurtuotannoissa tekninen osaaminen ja epookin tyydyttävä luominen ovat tietysti meikäläistä kädenjälkeä tasokkaampaa, mutta varsinaiselta sisällöltään vain harvat elämäkerrat jaksavat kiinnostaa muitakin kuin tutkijoita. Tässä yhteydessä lienee paikallaan mainita ainakin John Mayburyn epäortodoksinen Francis Bacon -muotokuva Rakkaus on paholainen (1998) ja miksei myös näyttelijä Ed Harrisin ohjaustyö Pollock (2003) viime vuosien yritteliäimpinä tuotoksina.
Kummatkin paneutuvat mieluummin taiteilijoita riivaaviin demoneihin kuin kaikkien kiinnostuneiden valmiiksi tuntemaan henkilöhistoriaan.
Ryysyistä rikkauksiin
Ranskalainen laulajatar on sikäli kiitollinen tutkimuskohde, että hänen elämänsä monet vaiheet ovat jääneet arvoituksiksi. Siksi voisikin kuvitella Edith Piafin tarjoavan poikkeuksellisen hedelmällistä materiaalia elokuvantekijöiden työstettäväksi, kun aina kiusallinen totuuden kirves on tavallista tylsempänä.
Olivier Dahanin ohjaustyö ratkoo pähkäilyt mieluummin historiallisen epookin rehevyydellä kuin kohteensa persoonaa ja sen pinttymiä avaavalla analyyttisuudella. Tällainen ratkaisu kertoo kyllä ammattitaidosta, mutta samalla myös lahjakkuuden ja oman äänen puutteesta.
Perinteisten biografien tavoin teos näyttää ensi töikseen sairasvuoteellaan kituvan päähenkilön elämänsä ehtoolla ja käynnistää vasta sitten tapahtumiensa kerimisen lapsuuden traumoista alkaen. Bordellissa asuneen ja sokeuden kokeneen Edith Piafin varhaisista vuosista elokuva ei kuitenkaan vedä minkäänlaisia johtopäätöksiä muusikon myöhempiin vaiheisiin, vaikka esimerkiksi näkökyvyn palaamisella ja huoltajuussuhteen raukeamisella ohjaaja vetistelevästi herkutteleekin.
Juuri tällaiset typistetyt, kyynelillä vuoratut kohtaukset vaikuttavat tarpeettomilta kertauksilta ilmaantuessaan pelkkinä jäsentymättöminä yksityiskohtina, jotka kuitenkin katsojaa askarruttavat.
Siirtymiä perustelemattomasti
Sitkeästi vailla kokoavaa ja rohkeaa näkemystä etenevä elokuva on ajatuksiltaan ja rakenteeltaan yhtä sekasotkua, mutta silti Olivier Dahan käyttää pitkälti yli kaksituntisen teoksensa ajan runsaasti siirtymiä ajassa eteen ja taakse.
Yhtenä hetkenä ollaan 60-luvun New Yorkissa, seuraavaksi 30-luvun Pariisin syrjäkaduilla, sitten 50-luvun Amerikassa ja lopulta 60-luvun Ranskassa. Lineaarisen kerronnan hylkäämiseen filmi ei anna ainuttakaan perustelua.
Pariisin varpunen on ohjattu klassiseksi melodramaattiseksi tragediaksi, jossa päähenkilöllä on vaikea lapsuus, huikea ura ja epäonnea rakkaudessa. Loppuun kyhätyt imelät sovitukset antavat aiheettoman sovinnaisen kuvan morfiinista riippuvaisesta, musiikilleen sairaalloisesti sitoutuneesta ja syöpään kuolleesta taiteilijasta.
Lyhyesti sanottuna, mitä tunnollisemmin kohteen vaiheita reskonstruoidaan tietosanakirjaa apuna käyttäen, sitä kuivempia, tavanomaisempia ja näköalattomampia filmeistä tulee.
Suurprojektien edut ja haitat
Sellaisessa muodossa kuin Edith Piafin elämä Pariisin varpusessa (2006) esitetään, sotii taiteellisen luovuuden lakeja vastaan. Se tutkii kuuluisan laulajan uran kiintopisteitä usealla vuosikymmenellä vastaavalla uutteruudella kuin esimerkiksiTimo Koivusalo tekee Sibeliuksessaan (2003), mutta pelkkä historiallinen tarkkuus tai tässä tapauksessa käsittääkseni epätarkkuus tuskin tyydyttää todellisista elämyksistä viehättyvää katsojaa.
Heti perään on myös mainittava roolituksen vaikeus vuosikymmeniä kattavassa kokonaisuudessa. Yhdet ratkovat ongelman käyttämällä monta näyttelijää, toiset panostavat maskien paksuuteen. Pariisin varpunen uskoo molempien autuuteen.
Isojen elokuvamaiden suurtuotannoissa tekninen osaaminen ja epookin tyydyttävä luominen ovat tietysti meikäläistä kädenjälkeä tasokkaampaa, mutta varsinaiselta sisällöltään vain harvat elämäkerrat jaksavat kiinnostaa muitakin kuin tutkijoita. Tässä yhteydessä lienee paikallaan mainita ainakin John Mayburyn epäortodoksinen Francis Bacon -muotokuva Rakkaus on paholainen (1998) ja miksei myös näyttelijä Ed Harrisin ohjaustyö Pollock (2003) viime vuosien yritteliäimpinä tuotoksina.
Kummatkin paneutuvat mieluummin taiteilijoita riivaaviin demoneihin kuin kaikkien kiinnostuneiden valmiiksi tuntemaan henkilöhistoriaan.
Ryysyistä rikkauksiin
Ranskalainen laulajatar on sikäli kiitollinen tutkimuskohde, että hänen elämänsä monet vaiheet ovat jääneet arvoituksiksi. Siksi voisikin kuvitella Edith Piafin tarjoavan poikkeuksellisen hedelmällistä materiaalia elokuvantekijöiden työstettäväksi, kun aina kiusallinen totuuden kirves on tavallista tylsempänä.
Olivier Dahanin ohjaustyö ratkoo pähkäilyt mieluummin historiallisen epookin rehevyydellä kuin kohteensa persoonaa ja sen pinttymiä avaavalla analyyttisuudella. Tällainen ratkaisu kertoo kyllä ammattitaidosta, mutta samalla myös lahjakkuuden ja oman äänen puutteesta.
Perinteisten biografien tavoin teos näyttää ensi töikseen sairasvuoteellaan kituvan päähenkilön elämänsä ehtoolla ja käynnistää vasta sitten tapahtumiensa kerimisen lapsuuden traumoista alkaen. Bordellissa asuneen ja sokeuden kokeneen Edith Piafin varhaisista vuosista elokuva ei kuitenkaan vedä minkäänlaisia johtopäätöksiä muusikon myöhempiin vaiheisiin, vaikka esimerkiksi näkökyvyn palaamisella ja huoltajuussuhteen raukeamisella ohjaaja vetistelevästi herkutteleekin.
Juuri tällaiset typistetyt, kyynelillä vuoratut kohtaukset vaikuttavat tarpeettomilta kertauksilta ilmaantuessaan pelkkinä jäsentymättöminä yksityiskohtina, jotka kuitenkin katsojaa askarruttavat.
Siirtymiä perustelemattomasti
Sitkeästi vailla kokoavaa ja rohkeaa näkemystä etenevä elokuva on ajatuksiltaan ja rakenteeltaan yhtä sekasotkua, mutta silti Olivier Dahan käyttää pitkälti yli kaksituntisen teoksensa ajan runsaasti siirtymiä ajassa eteen ja taakse.
Yhtenä hetkenä ollaan 60-luvun New Yorkissa, seuraavaksi 30-luvun Pariisin syrjäkaduilla, sitten 50-luvun Amerikassa ja lopulta 60-luvun Ranskassa. Lineaarisen kerronnan hylkäämiseen filmi ei anna ainuttakaan perustelua.
Pariisin varpunen on ohjattu klassiseksi melodramaattiseksi tragediaksi, jossa päähenkilöllä on vaikea lapsuus, huikea ura ja epäonnea rakkaudessa. Loppuun kyhätyt imelät sovitukset antavat aiheettoman sovinnaisen kuvan morfiinista riippuvaisesta, musiikilleen sairaalloisesti sitoutuneesta ja syöpään kuolleesta taiteilijasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti