Sano että rakastat mua (2006)

Ohjaus: Daniel Fridell

★★☆☆☆

Valtavaksi yleisö- että arvostelumenestykseksi osoittautuneen Lukas Moodyssonin Fucking Åmålin (1998) jälkeen Ruotsissa on valmistettu lukuisia yhteiskuntakriittisiä nuorisokatsauksia, jotka sovittelevat naturalistista ilmaisua huomattavasti epäsopivampiin puitteisiin.  Sellaiset digikameralla huitaistut halpikset kuin Lilja 4-ever (2002), Reikä sydämessäni (2004) ja Suusta suuhun (2006) haluavat vain järkyttää suttuisilla sensaatioillaan sen sijaan, että ne kaivautuisivat kuvaamiensa likaviemärien tulviviin lähteisiin.

Erikoista kyllä, kaksi ensimmäistä ovat niinikään Moodyssonin ohjaustöitä.

Häpynsä leikanneiden hylkiöiden saasta kelpaa tietysti aina poliittisella valveutuneisuudellaan keikaroiville hurskastelijoille. Ihmiskauppa, paritus, huumeet ja pornoteollisuus tarjoavat oivan tekosyyn mässäillä shokkikuvien kauhuilla, jotka vetoavat lyhytnäköisimpään katsojakuntaan mukamas yhteiskunnan mädännäisyyden paljastavina ruumiinavauksina.

Sano että rakastat mua (2006) sijoittuu nuorison identiteettiongelmia tarkastelevan Fucking Åmålin ja härskin sosiaalipornon välimaastoon. Elokuva kertoo yläastetta käyvän tytön raiskauksesta ja sen seuraamuksista, kun tämä sosiaalisen paineen, pelon ja häpeän vuoksi jättää ilmoittamatta rikoksesta.

Kuinka paljon pitää ja saa näyttää?

Koska kyse on järkyttävän yleisestä, ihmisen koskemattomuuttta loukkaavasta fyysisestä väkivallanteosta, joutuvat tekijät aina asettamaan peilin tavoitteidensa eteen. Keskeiseksi moraaliseksi kysymykseksi voi nostaa ainakin sen, kuinka yksityiskohtaisesti naiseen kohdistuva julmuus yhtäältä pitää ja toisaalta saa näyttää?

Vastausta ei ole helppo antaa. Esimerkiksi ranskalaisen Gaspar Noén puistattavassa mestariteoksessa Irreversible (2002) kamera seuraa yhdeksän minuutin ajan maanalaisessa tunnelissa tapahtuvaa oksettavaa tekoa liikahtamatta kertaakaan. Silti kohtaus jättää vaikutelman, että juuri tämä pitikin nähdä.

Toisaalta Jodie Fosterin tähdittämässä Syytetyssä (1988) raiskausta dokumentoidaan huomattavasti häveliäämmin, mutta käsittelytapa tuntuu tirkistelevältä.

Taiteellinen inhorealismi ja kaupallinen vetistely eivät tarjoa seuraajille helppoja suuntaviivoja, joita jatkamalla he pääsisivät moraalisesta ansastaan. Ohjaaja Daniel Fridellvalitsee kaiken uhallakin naturalismin, kun yleisö pakotetaan seuraamaan urheilustadionin hämyisessä huoneessa tapahtuvaa sadistista rikosta.

Nuoren tytön ahdistus

Lohduttomimmillaan ja kunnioitettavimmillaan vastenmielinen elokuva on kuvatessaan naisen fyysiset piirteet saaneen tytön hätää hänen upotessaan yhä yksinäisempään ahdinkoon.

Ensin hän menettää luottamuksensa raiskausta todistaneeseen lapsuudentoveriinsa, sitten tapahtuneen kieltäessään joutuu katkaisemaan välit ainoaan oikeaan ystäväänsä ja ajautuu lopulta paheneviin vastoinkäymisiin koulun ja kodin kanssa.

Erityisesti aikuisten suhtautumista elokuva käsittelee silti sekavasti. Tytön äiti ja koulun tarmokas opettaja piirtyvät tahallisen välinpitämättömiksi kurinpitäjiksi, vaikka he kenties tarkoittavatkin hyvää.

Yhtään tyydyttävämmin ohjaaja ei käsittele raiskaukseen syyllistyneitä koulupoikiaan, jotka pullistelevat kuin pahaiset kakarat. Jopa tuomion hetkellä he säilyttävät säälimättömyytensä virkavallan valvovan silmän alla, vaikka viimeistään tuolloin poikienkin inhimillisyyden luulisi näkyvän.

Tällaiset luonnehdinnat vaatisivat väitteidensä tueksi jo todella jämerää luonneanalyysiä, mutta puutteellisesti valotettuna muotokuvat haiskahtavat skandaalinkäryisiltä, kuten elokuvan raiskauskohtauskin.

Vallan väärää käyttöä

Ohjaustyö käyttää myös muodinmukaista valjua ja suttuista digikamerailmaisua hakiessaan syitä kuvaamaansa väkivaltaan. Juuri tässä paljaan tyylikeinon rajoitteet tulevat esiin, kun sisällön tulisi kattaa yhtä realistinen siivu elämää.

Ohjaaja Fridellin mukaan nuorten tyttöjen yhä rohkeammaksi käynyt pukeutuminen ja avoin seksuaalisuus ovat omiaan antamaan vääränlaisia viestejä henkisesti häiriintyneille miessukupuolen edustajille. Arveluttava yleistys tiivistää toki suuren yleisön ennakkoluulot, mutta kertoo tuskin mitään päällekarkauksen todellisista motiiveista. Raiskauksessahan kyse ei ole seksin saamisesta, vaan vallan osoittamisesta.

Inhottava teos on siis monilta osin katteeton ja naiivi, vaikkei varsinaisesti huono elokuva olekaan. Erityisen tarkkanäköisesti teos taltioi koulumaailman armottomuutta, josta sinisilmäisillä vanhemmilla ei ole aavistustakaan.