Sideways (2004)

Ohjaus: Alexander Payne

★★★☆☆

Erinäisten juhlagaalojen kynnyksellä kannattaa aina muistaa, että mediassa huomiota saavat ehdokkaat ja niistä lopulta valikoituvat voittajat ovat elokuva-alan ammattilaisten omista tuotteistaan poimimia näytekappaleita. Muutenkin omahyväinen ala määrittelee siis itselleen laatukriteerit, joiden pohjalta tekijät suorittavat valintansa. Houkutus palkita hyvää tarkoittava, sisäsiisti viihdepakkaus kasvaa sitä suuremmaksi mitä enemmän tiedotusvälineet tarttuvat elokuvateollisuuden ulkoisiin nähtävyyksiin.

Vastaavasti mitä korkeammalle rima nostetaan sitä pienemmät mahdollisuudet voittajista päättävillä keskinkertaisuuksilla on koskaan saada huomiota osakseen. Myös Sideways (2004) edustaa akatemian jäsenistöä miellyttävää näyttelijävetoista tapakomediaa Kuuhullujen (1987) tapaan. Tärkeämpää niissä on kerronnan sujuvuus kuin elokuvallinen ilmaisevuus.

Edellisen ohjaaja Alexander Payne kuuluu Hollywoodin vähälukuisiin satiirikkoihin,  mutta häneltä puuttuvat Woody Allenin lahjat nähdä neuroottisten suupalttien loputtomasta puheensorinasta hahmottuva modernin mielen makaaberius. Viemällä kitkerät hapannaamansa kaupunkien muurahaispesistä syrjäseutujen avarammille lakeuksille About Schmidt (2002) ja Sideways menettävät tuntumaansa miesten pohjattomaan alakuloon.

Varhaisemmassa demokratiasatiirissaan Vaalit (1999) ohjaaja onnistui ympäristövalinnassaan vahvemmin, kun järjestelmäkritiikin tapahtumapaikaksi älyttiin valita myöhemmät vääristymät synnyttävä koululaitos.

Tavanomainen kaveruskomedia 

Juoneltaan ennustettavana buddy-komediana Sideways ei tavoittele mahdottomia. Kaksi keski-ikäistä kaverusta päättää lähteä viikon kestävälle matkalle viinitiloille ennen kuin toinen miehistä astuu avioliiton satamaan. Virtaavan viinin sydänmailla toveruksista toinen, kroonisesti alakuloinen opettaja, suree kaksi vuotta sitten hajonnutta avioliittoaan ja julkaisemispäätöstä odottavan esikoiskirjansa kohtaloa, mutta toinen, kihloissa oleva renttumies, huikentelee aina, kun tilaisuus siihen ilmenee.

Kahden tavallaan säälittävän miehen kompastelevista edesottamuksista tuskin olisi ainesta vakavasti otettavaan pitkään elokuvaan, ellei ohjaajaa kiinnostaisi lepsun tarinan hienovaraisemmat ulottuvuudet.

Ennen kaikkea Sideways onkin elokuva henkisen takalukon hiljattaisesta aukeamisesta ja miesten kyvyttömyydestä kohdata aikuisuuden lainalaisuudet. Masentuneen kirjailijanalun tuskallinen itsesääli ja peruspessimistisyys toimivat yhtä järkähtämättöminä valjaina menneeseen kuin jokaisen kiinnostusta osoittavan naisen huomiosta hullaantuvan seksimaanikon noidankehä.

Suru ja pelko riittämättömyydestä ruokkivat vastakkaisten luonteiden yhtäläistä piinaa ja syvää pysähtyneisyyttä, joista irtaantumiseen eivät riitä totutun elämänpiirin pintapuoliset puhkaisut. Erityistä tarkkanäköisyyttä ohjaaja osoittaa kuvatessaan surumielisen komedian keinoin miesten aidosti huolestuttavaa taipumusta täydentää kolhittua itsetuntoa ulkoisilla tunnuksilla ja ymmärtää merkitsevät asiat turhan myöhään.

Heikkoudet käännetään vahvuuksiksi 

Alexander Paynen kuvaamat antisankarit ovat muotokuvia reppanoista, joita tajuntateollisuuden miehinen näkökulma kernaasti tarjoaa säälin ja kehun kohteiksi. Kuitenkin mitä pidemmälle Sideways kestossaan etenee sitä maukkaammin härskin asetelman perimmäinen seksistisyys iskee turhamaisia miehenkuvatuksia kasvoihin.

Kaksikon maaninen äärikäyttäytyminen - tolkuton juopottelu, hyväksikäyttö sekä sulkeutuminen - paljastaa sadattelun ja voivottelun takaa pettymyksen vastakkaiseen sukupuoleen, elämään ja ennen kaikkea heihin itseensä. Paikallaan polkevien miesten itsepetosta ruotiessaan ohjaaja säätelee viipyilevän elokuvan tempoa oikeissa paikoissa ja antaa katsojan löytää rivien välistä ja kuvien takaa hiljalleen paljastuvan pikkufilmin vahvuudet.

Sideways ei peittele surkuhupaisten hahmojen perimmäisiä heikkouksia, mutta myös pehmentää ironiaansa lempeydellä, joka ei aina vaikuta rehelliseltä.

Alexander Paynen maailmankuva ei ole yhtä synkkä kuin Hollywoodin toisella maskuliinisuuden kriitikolla Neil LaButella, eikä hän tohdi kaataa syntisäkin sisältöä pohjiaan myöten niskoittelevien henkilöjensä harteille. Ohjaaja ei toisaalta erehdy myöskään uskottelemaan henkisesti heikkojen hahmojensa lopullisella kääntymyksellä, vaan hänelle riittää vihjata toisenlaisen elämäntavan mahdollisuudesta.

Sideways kärsii visuaalisesta tavanomaisuudesta ohjaajan muunkin tuotannon tavoin, mutta alakuloisen toteutuksen painopisteet ovat sävykkäässä elämänuskon puoltofilmissä paikallaan.