Ohjaus: Roy Andersson
★★☆☆☆
Ruotsalaisen Roy Anderssonin taatusti erikoislaatuisessa urassa on havaittavissa runsaasti surullista pohjavirettä. Eräs rakkaustarina (1969) nosti ohjaajan hetkeksi koko Euroopan huipulle, mutta jo seuraava teos Giliap (1975) saatteli hänet neljännesvuosisadaksi paitsioon.
Esimerkiksi Arlalle tekemillään mainoksilla Anderssonista tuli kuitenkin kulttiohjaaja ja viimein valmistunut kokopitkä teos Toisen kerroksen lauluja (2000) osoitti hänen kykyjensä säilyneen kuin korkitetussa pullossa. Kyseinen elokuva sisältää 46 tragikoomista ja staattista episodia, joissa valotetaan pohjoismaisen lintukodon henkistä rappiota. Kameraa ohjaaja liikuttaa vain kerran, illuusion murtaakseen ja katsojansa yhteiskunnalliset vaistot herätelläkseen.
Kadonnut yhteisöllisyys
Hänen uutuutensa jatkaa edeltäjänsä linjoilla. Yhteisöllisyys on kadonnut kansankodista, vaikka ruotsalaiset mieluusti vakoilevat naapuriensa tekemisiä ja ilmiantavat maahanmuuttajat itse aiheuttamistaan harmeista. Tuomiopäivä lähestyy taivaalle ilmestyvän lentokonelaivueen muodossa.
Ohjaajan neljäs elokuva neljässä vuosikymmenessä on siis temaattista jatkoa Toisen kerroksen lauluille, mutta järeän kokonaisuuden sijasta se puhuttelee vain hajanaisilla yksityiskohdillaan. Kohtauksista moni vaikuttaakin perin kaukaa haetulta.
Esimerkiksi huutoäänestyksellä suoritettava tuomioiden jako saattaisi kelvata amerikkalaista valamiesjärjestelmää kritisoivaksi sarkasmiksi, mutta paljon huonommin se soveltuu eurooppalaista, korkeasti koulutetun tuomariston oikeudenkäyttöä koskevaksi ivaksi.
Toisaalta avauskohtauksesta alkaen useat jaksot rypevät epätoivossa alleviivatusti, kun henkilöt replikoivat kameralle kuvista jo muutoinkin välittyvää ajatussisältöä. Osin tästä syystä varsinaiset oivalluksetkin jäävät pelkiksi älyllisiksi, huumoriarvoltaan vaihteleviksi pähkinöiksi, joista puuttuvat järjen lukkoja avaavat emootiot.
Tuhat kuvauspäivää
Sinä elävä (2007) kattaa 57 studioon lavastettua kohtausta, siis yksitoista episodia enemmän kuin Toisen kerroksen lauluja. Lisäys ei koidu ainakaan ohjaustyön eduksi, pikemminkin jaksojen purevuus olisi lisääntynyt vähemmällä toistolla.
Elokuvan yleisilmekin on liikkuvaisempi, mikä tietää huonoa Roy Anderssonin maalailemaan yksityiskohtien taiteeseen, joka vaatii nimenomaan pysähtymistä ja pitkää syventymistä.
Ohjaajan erikoinen ja kuluttava tyyli aiheutti myös sen, että rahapulassaan hän pystyi lisäämään aineistoa vasta sitä mukaa, kun onnistui lisävarojen kerjuussaan. Lopulta yli tuhat kuvauspäivää vaatinut hanke tuottaa muhkean keon hyvinvointivaltion nurjaa kääntöpuolta erittelevää aineistoa, mutta rönsyistä tiivistyvää ydintä ei tällä kaavalla löydetä.
Kokonaisuutta ajatellen Anderssonin olisi suonut keskittyvän tiukemmin materiaalin karsimiseen kuin uuden haalimiseen. Vuosien puurtamisen jälkeen moinen kysyy raakaa itsekriittisyyttä, joka ei kaikilta luonnistu koskaan.
Esimerkiksi Arlalle tekemillään mainoksilla Anderssonista tuli kuitenkin kulttiohjaaja ja viimein valmistunut kokopitkä teos Toisen kerroksen lauluja (2000) osoitti hänen kykyjensä säilyneen kuin korkitetussa pullossa. Kyseinen elokuva sisältää 46 tragikoomista ja staattista episodia, joissa valotetaan pohjoismaisen lintukodon henkistä rappiota. Kameraa ohjaaja liikuttaa vain kerran, illuusion murtaakseen ja katsojansa yhteiskunnalliset vaistot herätelläkseen.
Kadonnut yhteisöllisyys
Hänen uutuutensa jatkaa edeltäjänsä linjoilla. Yhteisöllisyys on kadonnut kansankodista, vaikka ruotsalaiset mieluusti vakoilevat naapuriensa tekemisiä ja ilmiantavat maahanmuuttajat itse aiheuttamistaan harmeista. Tuomiopäivä lähestyy taivaalle ilmestyvän lentokonelaivueen muodossa.
Ohjaajan neljäs elokuva neljässä vuosikymmenessä on siis temaattista jatkoa Toisen kerroksen lauluille, mutta järeän kokonaisuuden sijasta se puhuttelee vain hajanaisilla yksityiskohdillaan. Kohtauksista moni vaikuttaakin perin kaukaa haetulta.
Esimerkiksi huutoäänestyksellä suoritettava tuomioiden jako saattaisi kelvata amerikkalaista valamiesjärjestelmää kritisoivaksi sarkasmiksi, mutta paljon huonommin se soveltuu eurooppalaista, korkeasti koulutetun tuomariston oikeudenkäyttöä koskevaksi ivaksi.
Toisaalta avauskohtauksesta alkaen useat jaksot rypevät epätoivossa alleviivatusti, kun henkilöt replikoivat kameralle kuvista jo muutoinkin välittyvää ajatussisältöä. Osin tästä syystä varsinaiset oivalluksetkin jäävät pelkiksi älyllisiksi, huumoriarvoltaan vaihteleviksi pähkinöiksi, joista puuttuvat järjen lukkoja avaavat emootiot.
Tuhat kuvauspäivää
Sinä elävä (2007) kattaa 57 studioon lavastettua kohtausta, siis yksitoista episodia enemmän kuin Toisen kerroksen lauluja. Lisäys ei koidu ainakaan ohjaustyön eduksi, pikemminkin jaksojen purevuus olisi lisääntynyt vähemmällä toistolla.
Elokuvan yleisilmekin on liikkuvaisempi, mikä tietää huonoa Roy Anderssonin maalailemaan yksityiskohtien taiteeseen, joka vaatii nimenomaan pysähtymistä ja pitkää syventymistä.
Ohjaajan erikoinen ja kuluttava tyyli aiheutti myös sen, että rahapulassaan hän pystyi lisäämään aineistoa vasta sitä mukaa, kun onnistui lisävarojen kerjuussaan. Lopulta yli tuhat kuvauspäivää vaatinut hanke tuottaa muhkean keon hyvinvointivaltion nurjaa kääntöpuolta erittelevää aineistoa, mutta rönsyistä tiivistyvää ydintä ei tällä kaavalla löydetä.
Kokonaisuutta ajatellen Anderssonin olisi suonut keskittyvän tiukemmin materiaalin karsimiseen kuin uuden haalimiseen. Vuosien puurtamisen jälkeen moinen kysyy raakaa itsekriittisyyttä, joka ei kaikilta luonnistu koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti