torstai 20. helmikuuta 2014

Sinkkuelämää (2008)

Ohjaus: Michael Patrick King
★☆☆☆☆ 
Sukupuolten tasa-arvon kehittyminen johti myös ydinperheen ihanteen hämärtymiseen, kun myytti naisten seksuaalisuudesta ainoastaan avioliittoon kytkeytyvänä oikeutena alkoi murentua puoli vuosisataa sitten.
Kemiallisten ehkäisykeinojen läpimurto ei itsessään merkinnyt vielä muuta kuin lääketieteellisen edistysaskeleen tarjoamaa mahdollisuutta ylittää mieltä ja ruumista kahlitsevat keinotekoiset, luonteeltaan hurskastelevat "taivasesteet". Naisia on myös sittemmin sidottu hellan ja makuuhuoneen väliin monin perusteettomin tavoin.

Yhteiskuntien syvällisestä rakennemuutoksesta huolimatta niiden henkiset perusasenteet ovat säilyneet entisenkaltaisina, juuriltaan patriarkaalisina. Kirkon ja valtion ahtaista moraalikäsityksistä piittaamaton 2000-luvun moderni nainen voi käyttäytyä haluamallaan tavalla kenenkään sitä estämättä, mutta yhteisö osaa yhä rangaista liian poikkeavasti esiintyvää.

Seksuaalisesti viriili nainen parisuhteen ulkopuolella kantaa edelleen "huonon naisen" leimaa, mutta huikentelevainen mies kelpaa niin viihdemaailman kuin taidepiirienkin idolisoiduksi sankarihahmoksi.

Mieskeskeisiä lähestymiskulmia

Rajoja kokeilevista televisiotuotannoistaan tunnetun yhdysvaltalaisen HBO-kanavan menestystuotteeksi nousi tällä vuosituhannella neljästä newyorkilaisnaisesta kertova komediasarja, jossa irtosuhteita harrastavat aikuiset menestyjät näyttävät nuoremmilleen nykyaikaisen naisen mallia.

Kumppaneita kokeilemalla, säällisyyden lasikattoja murskaamalla ja omaan nautintoonsa paneutumalla naiset oppivat tuntemaan ennen kaikkea itsensä.

Se mikä näissä näennäisen räävittömissä trendituotteissa epäilyttää, on niiden taantumuksellinen ydinajatus siitä, että naisen on käyttäydyttävä kuin mies ollakseen hänen vertaisensa. Feministisille tutkijoille herkullinen teesi edellyttää maskuliiniseen arvomaailmaan asettumista, mieskeskeisen näkökulman ja lähtökohdan hyväksymistä.

Sitä paitsi viihteessä tuskin koskaan tehdään tai puhutaan mitään sellaista, joka ei olisi jo tuttua suurimmalle osalle ihmisistä arkielämässään. Mistään erityisestä rohkeudesta on siis turha puhua tämänkään sarjan kohdalla.

Dramaturgiset asetelmat

Sex and the Cityn
 elokuvaversio Sinkkuelämää (2008) horjuu myös siitä syystä, että sarjan tuotantohan huipennettiin sinkkunaisten kesyttämiseen pysyviin parisuhteisiin. Nyt jo kertaalleen kuivaksi lypsetty tarina joudutaan käynnistämään uudelleen mahdottomasta dramaturgisesta asetelmasta.

Vaikuttaa pinnistetyltä venyttää lähes kaksi ja puolituntiseksi koko illan elokuvaksi juonta, jonka keskeinen koukku on niinkin mitätön kuin pääseekö yksi sen keskushenkilöistä koskaan naimisiin aviolukkoa hylkivän sulhonsa kanssa? Tämä masentava kysymys kertoo paljon teoksen homeisuudesta.

Sitoutumisen ongelmakenttää kartoittavassa ylipitkässä, tekohauskassa ja vanhoillisessa tyrkkykomediassa todellisia päähenkilöitä ovat kansainväliset merkkituotteet, joita keski-ikäiset naiset myyvät taloudellisesti vauraille kaupunkikuluttajille.

Rutiininomaiset pettymykset henkilöjen avo- ja aviosuhteissa eivät suinkaan kannusta ihmisiä promiskuiteettiin, vaan vaatimaan kumppaneiltaan suurempaa sitoutumista. Tällainen viisikymmentälukulaisuus on surkea suoritus riettauttaan mainostavalta elokuvalta.
Nyyhkyttelyjen helminauhoja
Michael Patrick Kingin ohjaamasta vetelyydestä puuttuu tyylitajun lisäksi myös sivistynyt ironia päättömillä hullutuksilla elämäänsä sisältöä hakevia nousukkaita kohtaan. Nyyhkyttelevien surkuttelujen helminauhana etenevän komedian roolihenkilöt eivät koettele enää lainkaan hyvän maun rajoja, vaan tyytyvät melkeinpä luonnottoman siveelliseen nautiskeluun.
Televisioestetiikasta luopumista tekijäportaassa on tuskin edes harkittu, sillä elokuvan kaupalliselle menestykselle tylsät puhuvat päät eivät aseta minkäänlaisia esteitä. Suurella kankaalla ilmaisun latteus ja näyttelijätyön ontuvuus häiritsevät kriittistä katsojaa yhtä paljon kuin teoksen paperinmakuiset yllätyskäänteet siirappisine opetuksineen ja katumusharjoituksineen.

Perimmältään Sinkkuelämää edustaa nykypäivään siirrettyä prinsessasatua ennustettavine ihanuuksineen, joista lopulta saavat osansa. Homssuinen Bridget Jones on tässä vertailussa kannatettavampi esikuva kasvaville teineille kuin nämä kanoina kotkottavat pikkusielut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti