Ohjaus: György Pálfi
★☆☆☆☆
Ei ole György Pálfin vika, että satuin näkemään hänen maanmiehensä Béla Tarrin tuoreimman mestariteoksen The Man from London (2008) vain viisi päivää Taxidermiaa (2006) myöhemmin. Totta kai unkarilaiset teokset vertautuvat mielessäni, eivätkä suinkaan jälkimmäistä mairitellen.
Sukulaiskansan vähän tiedetystä nykypäivän elokuvasta nämä mahdollisimman erilaiset ohjaustyöt kertovat yhteen niputettuinakin sen, että suomalaisiin elokuvantekijöihin verrattuna sikäläinen tuotanto on huomattavasti rohkeampaa niin visuaalisesti kuin sisällöllisestikin.
Nerokas Tarr on maailmanelokuvan jättiläinen, vaikka erakkomainen ohjaaja varmasti vierastaakin tällaisia tunnustuksia. On sääli, ettei kukaan uskalla tuoda hänen mustavalkoisia teoksiaan kaupalliseen teatterilevitykseen.
Pálfi on puolestaan eritteisiin mieltynyt shokkiohjaaja, joka tavoittelee paljon köykäisempää kulttimainetta kietaisemalla epäsuhtaisia elementtejä tieten tahtoen yhteen kokonaisuuteen. Festivaaleilla tällaisilla aineksilla on helppo hankkia huomiota.
Kolme sukupolvea kattava kronikka käynnistyy syrjäiseltä maatilalta toisen maailmansodan vuosina. Armeijan vähä-älyinen komennusmies pääsee viimein purkamaan seksuaaliset tarpeensa tilan pulleaan emäntään ja hännäntynkää kantavasta pojasta varttuu syömäkilpailuissa mahtavasti menestyvä ahmatti.
Muodottomaksi ja liikuntakyvyttömäksi paisuvan ihmisvalaan perillinen on puolestaan isänsä löylyttämä laiha luikku, joka täyttää työkseen teurastettuja eläimiä.
Tulta syökseviä peniksiä, oksennusta ja läskimakkaroita katsojilleen syöttävä teos on irvokas satiiri alistettujen sirkusklovnien yksinäisyydestä, jota he puuduttavat perverssillä ruumiillisella nautinnolla. Nyrjähtäneiden ihmisten onneton elämä päättyy aseen piippuun, kissojen suuhun tai oman käden oikeuteen.
Teennäisesti ruumiinkulttuurin kierouksille naureskelevan Taxidermian nihilismi on paljon julmempaa kuin sen kuvastoon lätkäistyt gore-pelleilyt.
Sukulaiskansan vähän tiedetystä nykypäivän elokuvasta nämä mahdollisimman erilaiset ohjaustyöt kertovat yhteen niputettuinakin sen, että suomalaisiin elokuvantekijöihin verrattuna sikäläinen tuotanto on huomattavasti rohkeampaa niin visuaalisesti kuin sisällöllisestikin.
Nerokas Tarr on maailmanelokuvan jättiläinen, vaikka erakkomainen ohjaaja varmasti vierastaakin tällaisia tunnustuksia. On sääli, ettei kukaan uskalla tuoda hänen mustavalkoisia teoksiaan kaupalliseen teatterilevitykseen.
Pálfi on puolestaan eritteisiin mieltynyt shokkiohjaaja, joka tavoittelee paljon köykäisempää kulttimainetta kietaisemalla epäsuhtaisia elementtejä tieten tahtoen yhteen kokonaisuuteen. Festivaaleilla tällaisilla aineksilla on helppo hankkia huomiota.
Kolme sukupolvea kattava kronikka käynnistyy syrjäiseltä maatilalta toisen maailmansodan vuosina. Armeijan vähä-älyinen komennusmies pääsee viimein purkamaan seksuaaliset tarpeensa tilan pulleaan emäntään ja hännäntynkää kantavasta pojasta varttuu syömäkilpailuissa mahtavasti menestyvä ahmatti.
Muodottomaksi ja liikuntakyvyttömäksi paisuvan ihmisvalaan perillinen on puolestaan isänsä löylyttämä laiha luikku, joka täyttää työkseen teurastettuja eläimiä.
Tulta syökseviä peniksiä, oksennusta ja läskimakkaroita katsojilleen syöttävä teos on irvokas satiiri alistettujen sirkusklovnien yksinäisyydestä, jota he puuduttavat perverssillä ruumiillisella nautinnolla. Nyrjähtäneiden ihmisten onneton elämä päättyy aseen piippuun, kissojen suuhun tai oman käden oikeuteen.
Teennäisesti ruumiinkulttuurin kierouksille naureskelevan Taxidermian nihilismi on paljon julmempaa kuin sen kuvastoon lätkäistyt gore-pelleilyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti